Ar­to Ko­ta­jär­vi

Ju­ma­la lä­het­tää sa­nan­saat­ta­jan­sa aut­ta­maan hei­tä, jot­ka pyy­tä­vät hä­nel­tä apua. Us­kon esi­ku­va­na myös lap­si on Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­ja.

Mik­ke­lin­päi­vän eli en­ke­lien päi­vän nimi juon­tuu ylien­ke­li Mi­ka­e­lis­ta, joka tun­ne­taan Raa­ma­tus­sa tais­te­lus­ta pa­ho­lais­ta vas­taan. En­ke­lit ovat Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­jia, jot­ka ke­hot­ta­vat ih­mis­tä Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­seen elä­mään.

”Minä olen kans­sa­si”

Mik­ke­lin­päi­vän raa­ma­tun­teks­teis­sä ker­ro­taan, mi­ten Ju­ma­la lä­het­tää en­ke­lin­sä ah­dis­tuk­ses­sa ole­vien ja Ju­ma­lal­ta apua pyy­tä­nei­den ih­mis­ten luo, vah­vis­taa hei­tä ja aut­taa va­pau­teen.

Pro­feet­ta Da­niel ker­too kir­jas­saan näys­tä, jos­sa ylien­ke­li Mi­ka­el tuli hä­nen avuk­seen Per­si­an en­ke­li­ku­nin­kaan ah­dis­ta­es­sa (Dan. 10). Pat­ri­ark­ka Jaa­kob näki unes­sa Ju­ma­lan en­ke­lien kul­ke­van ylös alas tai­vaa­seen ulot­tu­vis­sa por­tais­sa. Unes­sa Her­ra sa­noi hä­nel­le: ”Minä olen si­nun kans­sa­si ja var­je­len si­nua, min­ne iki­nä me­net­kin, ja tuon si­nut ta­kai­sin tä­hän maa­han” (1. Moos. 28:15).

Apos­to­li Pie­ta­ri oli van­git­tu­na ku­nin­gas He­ro­dek­sen mää­räyk­ses­tä. Tämä oli aset­ta­mas­sa Pie­ta­ria oi­keu­teen kan­san edes­sä. Vii­mei­se­nä yö­nä en­ke­li he­rät­ti Pie­ta­rin, ir­rot­ti hä­net kah­leis­ta ja saat­toi van­ki­lan por­teis­ta va­pau­teen. Pie­ta­ri iloit­see: ”Her­ra lä­het­ti en­ke­lin­sä ja aut­toi mi­nut He­ro­dek­sen kä­sis­tä, pe­las­ti mi­nut kai­kes­ta sii­tä, mitä tämä kan­sa toi­voi mi­nul­le ta­pah­tu­van” (Apt. 12:11).

Lap­si, esi­ku­va Ju­ma­lan lap­seu­des­ta

Päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus aset­taa pie­nen lap­sen ope­tus­las­ten kes­kel­le vas­ta­tes­saan hei­dän ky­sy­myk­seen­sä, kuka suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa. Hän sa­noi: ”El­let­te kään­ny ja tule las­ten kal­tai­sik­si, te et­te pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan” (Matt. 18:3). Jee­sus jou­tui opet­ta­maan hei­tä uu­des­taan­kin: ”Äl­kää es­tä­kö hei­tä tu­le­mas­ta mi­nun luok­se­ni, hei­dän kal­tais­ten­sa on tai­vas­ten val­ta­kun­ta” (Matt. 19:14).

Lap­sen elä­mä on esi­ku­va Ju­ma­lan lap­sen osas­ta. Lap­si tar­vit­see yk­sin­ker­tais­ta ruo­kaa, äi­din sy­liä, hoi­vaa ja loh­du­tus­ta. Ju­ma­lan lap­si­kin tar­vit­see Saa­ra-äi­din, Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan, osal­li­suut­ta py­sy­äk­seen us­ko­mas­sa. Lap­sen syn­ty­mä ja kas­vu ker­to­vat Ju­ma­lan luo­mis­työs­tä. Us­kon lap­si saa syn­ty­mä­lah­ja­na. Kuin­ka suu­ri sa­nan­saat­ta­ja pie­ni lap­si on­kaan!

Tai­vaal­li­nen siu­naus – ai­noa tar­peel­li­nen

Jee­suk­sen mu­kaan nöyr­ty­mäl­lä pie­nek­si ja lap­sen kal­tai­sek­si saa ol­la suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa. Köy­his­tä, sai­rais­ta ja avut­to­mis­ta tu­lee­kin suu­rim­pia, sil­lä hei­tä kor­ja­taan, hoi­de­taan, au­te­taan ja loh­du­te­taan.

Myös viet­te­lyk­siä, ku­ten maa­il­man­rak­kaut­ta, vas­taan tais­tel­les­sa saa nöyr­tyä heit­tä­mään pois kai­ken tur­han. Jee­sus ot­ti lap­sen sy­liin ja siu­na­si hän­tä tai­vaal­li­sel­la siu­nauk­sel­la. Ju­ma­lan las­ta­kin siu­na­taan Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa Jee­suk­sen ke­ho­tuk­ses­ta ja hä­nen ni­mes­sään. Sil­loin sy­dän iloit­see ai­no­as­ta tar­peel­li­ses­ta.

Tais­te­lu viet­te­lyk­siä vas­taan jat­kuu maan pääl­lä. Pa­ho­lai­nen tie­tää, et­tä sen ai­ka tais­te­lus­sa on ku­lu­mas­sa lop­puun, sik­si se on vi­hois­saan (Ilm. 12:12). On loh­dul­lis­ta tie­tää ja us­koa, et­tä pa­ho­lai­sel­le ei ole enää si­jaa tai­vaas­sa. ”Nyt on pe­las­tus tul­lut, mei­dän Ju­ma­lal­lam­me on ku­nin­kuus ja mah­ti ja hä­nen Voi­del­lul­laan val­ta” (Ilm. 12:10).

Evan­ke­liu­mi: Matt. 18:1–6, (7–9,) 10

Raa­mat­tu 1992: Ope­tus­lap­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo ja ky­syi­vät: ”Kuka on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa?” Sil­loin Jee­sus kut­sui luok­seen lap­sen, aset­ti hä­net hei­dän kes­kel­leen ja sa­noi: ”To­ti­ses­ti: el­let­te kään­ny ja tule las­ten kal­tai­sik­si, te et­te pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Se, joka nöyr­tyy tä­män lap­sen kal­tai­sek­si, on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa. Ja joka mi­nun ni­mes­sä­ni ot­taa luok­seen yh­den­kin täl­lai­sen lap­sen, se ot­taa luok­seen mi­nut. Mut­ta jos joku joh­dat­taa lan­kee­muk­seen yh­den­kin näis­tä vä­häi­sis­tä, jot­ka us­ko­vat mi­nuun, hä­nel­le oli­si pa­rem­pi, et­tä hä­nen kau­laan­sa pan­tai­siin myl­lyn­ki­vi ja hä­net upo­tet­tai­siin me­ren sy­vyy­teen. (Voi tätä maa­il­maa ja sen viet­te­lyk­siä! Viet­te­lys­ten täy­tyy kyl­lä tul­la, mut­ta voi sitä ih­mis­tä, jon­ka kaut­ta ne tu­le­vat! Jos kä­te­si tai jal­ka­si viet­te­lee si­nua, hak­kaa se poik­ki ja hei­tä pois. On­han pa­rem­pi, et­tä kä­si­puo­le­na tai jal­ka­puo­le­na pää­set si­säl­le elä­mään, kuin et­tä si­nut mo­lem­mat kä­det ja ja­lat tal­lel­la hei­te­tään ikui­seen tu­leen. Ja jos sil­mä­si viet­te­lee si­nua, re­päi­se se ir­ti ja hei­tä me­ne­mään. On­han pa­rem­pi, et­tä sil­mä­puo­le­na pää­set si­säl­le elä­mään, kuin et­tä si­nut mo­lem­mat sil­mät tal­lel­la hei­te­tään hel­ve­tin tu­leen.) Kat­so­kaa, et­tet­te hal­vek­si yh­tä­kään näis­tä vä­häi­sis­tä. Sil­lä minä sa­non teil­le: hei­dän en­ke­lin­sä saa­vat tai­vais­sa joka het­ki kat­sel­la mi­nun tai­vaal­li­sen Isä­ni kas­vo­ja.”