Sänkipellot loistavat paljaina. Auringon valo heijastuu niihin ja niistä. Sato on korjattu. Syksyn kuulaus puhuttelee. Kirpeät puolukat maistuvat suussa voimakkailta. Illoin ja aamuin täytyy varoa, ettei jää kylmän vangiksi, jalat ja kaula ainakin ovat vaarassa.
Peittelemme lapset, ettei yskä rytise. Siunaammekin heitä, mutta mikä vähintään yhtä tärkeää: lapsetkin jaksavat siunata meitä. On turvallista nukahtaa. Ainakin on toivo siitä, että meidän lisäksi on hän, joka jaksaa aina siunata.
Usein elämä on luopumista. Kun jostakin päästää irti, mitä jää jäljelle? Paljonkin, sanoisin. Usein vasta luopuessaan saa ja antaessaan huomaa vielä jäljelle jääneiden asioiden arvon. Tai vasta sitäkin myöhemmin.
Joskus tuntuu siltä, että on antanut liikaa elämästään ja itsestään. Ehkä juuri silloin huomaakin, kuinka näkymättömät käsivarret ovat sittenkin ne, jotka kantoivat. Ne ovat antaneet paljon enemmän mitä koskaan uskalsin toivoa. Kun vain tajuaisin sen.
Pakkanen puree pian keltaruskean sänkipellon valkoisemmaksi, pehmeämmäksi, se raivaa tietä ensilumelle. Niin on yksi kesäaika taas paketissa – olemme lähempänä ikuisuutta. Pian on pyhäinpäivä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys