Kel­tai­nen rep­pu nö­köt­tää nur­kas­sa pul­lol­laan. Hih­nat ovat ve­näh­tä­neet pit­kik­si. Re­pus­sa ei ole ihan ta­va­no­mai­sia ta­va­roi­ta. Löy­dän siel­tä pur­nu­koi­ta, jois­sa on eri­lai­sia hip­pu­ja. On­nen­hip­pu­ja, ys­tä­vyy­den­hip­pu­ja, op­pi­mi­sen­hip­pu­ja ja pal­jon mui­ta. Kaik­ki pur­nu­kat on sul­jet­tu tii­viis­ti. Näi­tä saan sit­ten ko­to­na avail­la ja nuuh­kia kun ikä­vä yl­lät­tää.

Vii­me­viik­koi­na on ol­lut vä­hän vai­kea saa­da aja­tus­ten reu­nas­ta kiin­ni. Vä­lil­lä jot­kut roh­ke­at ovat ker­to­neet, mon­ta­ko yö­tä on vie­lä opis­toa jäl­jel­lä. Sii­nä vai­hees­sa olen sul­ke­nut kor­va­ni. En­hän minä tuol­lais­ta kes­tä kuun­nel­la. Kui­ten­kin to­del­li­suu­teen on ti­put­tu. It­se ker­ke­sin mie­tis­kel­lä asi­aa sän­gyn­poh­jal­la sai­ras­ta­es­sa­ni, kun muut te­ki­vät suur­sii­vous­ta. Tu­li­pa sii­nä käy­tyä mel­kein koko opis­to­vuo­si läpi. Hy­myn­ka­re tuli vä­ki­sin pos­kil­le.

Opis­ton lop­pu­mi­nen on saa­nut myös kyy­nel­ka­na­vat au­ki. Vä­lil­lä hai­kai­lee sitä, kun ul­ko­maa­lai­set opis­ke­li­jat läh­te­vät niin kau­as ko­tiin. Myös jon­kin­lai­nen tur­vat­to­muu­den tun­ne saat­taa val­la­ta mie­len. Mitä sit­ten, kun tu­lee seu­raa­va maa­nan­tai, en­kä kään­nä­kään au­ton rat­tia Jäm­sään päin vaan ke­sä­työ­pai­kal­le. On­nek­si on ys­tä­viä ja saat­to­mie­hiä, joil­le soi­tel­la ja lä­he­tel­lä kir­jei­tä.

En­si vii­kol­la läh­dem­me Rii­kaan opin­to­mat­kal­le. Se ol­koon hui­pen­nuk­se­na täl­le mah­ta­val­le vuo­del­le. Jos ky­syt­te, mikä teki täs­tä vuo­des­ta niin mah­ta­van, tus­kin osaan ker­toa. Sen tun­tee vain sy­väl­lä si­sim­mäs­sään, mitä ei osaa sa­noin ku­vail­la.

Tah­toi­sin ker­toa opis­to­ys­tä­vil­le­ni, et­tä äl­kää mu­reh­ti­ko. Näen jo ho­ri­son­tis­sa ke­sä­lai­tu­men, jol­la kir­maam­me in­nok­kai­na.

Jul­jaa­na Ruus­ka