Hyppäsin ulos autosta opiston pihalle ja tunsin pienen kirpaisun vatsassani. Tässä sitä nyt oltiin, täällä viettäisin seuraavan lukukauteni.
Keltaisen kodin portaita ylös noustessani päässäni pyöri paljon ajatuksia: Onko tämä todella minun paikkani? Mitä jos en viihdykään täällä? Entä jos en tutustukaan kehenkään? Kenen kanssa jaan huoneeni? Kysymyksiä oli tuhansia, mutta yhteenkään en tiennyt vielä vastausta. Silti tunsin oloni turvalliseksi. Tiesin, että saisin viettää tulevan vuoteni ihmisten kanssa, joilla on sama usko ja päämäärä.
Kun ensimmäinen laulu kajahti salissa ilmoille, oloni muuttui vieläkin turvallisemmaksi. Sisälläni kasvoi tunne, että täällä haluan viettää vuoteni. Katselin uteliaasti ympärilleni ja hymyilin ujosti tuntemattomille kasvoille, jotka vastasivat hymyyni.
Ne silloin niin tuntemattomat kasvot ovat tämän talven aikana muuttuneet rakkaiksi, vaikken kaikkia vielä kunnolla tunnekaan. Jo tässä vaiheessa olen löytänyt vastaukset noihin opiston alussa pohtimiini kysymyksiin. Opisto on todella hyvä paikka elää.
Olivia ja Reeta
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys