Lauantaina kotiuduimme mökkireissulta. Viihdyimme siellä kaksi viikkoa ja epäilen, että yksi viikko menee nyt lomasta selviytymiseen. Ikä tekee tehtävänsä.
Kun valittelin tyttärelle väsymystäni, hän tulkitsi sanomani niin, etten nauttinut matkasta. Asia täytyi korjata pikimmiten. Nautin matkasta. Minua vain väsyttivät pitkät ajomatkat ja itselleni lankeava matkanjohtajan ja organisaattorin virka.
Mökkimme on puolison kotimaassa Virossa. Matkaa Suomen kodista kertyy sinne 1000 kilometriä. Joka kerta, kun laiva on kuljettanut meidät Tallinnaan ja olemme jättäneet vilkkaan pääkaupungin taaksemme, pohjoissuomalaiset silmäni alkavat ihastella Viron vehreyttä, alavia peltoja ja korkeita puita. Matkalla mökillemme luen maisemasta myös pienen naapurimaan karua historiaa: tuolla näkyy rapistuvia kolhoosin raunioita, tuosta tienhaarasta, tammikujan päästä, löytyy saksalaisen linnanherran rakentama, entisöity kartano.
Kahdenkymmenen avioliittovuoden aikana puolison kotimaa ja virolaiset ovat kovasti sivistäneet sydäntäni. Suomi on saanut olla vapaa ja itsenäinen jo 97 vuotta. Viron toinen itsenäisyys on vasta 23 vuotta vanha. Suomessa voivotellaan toimeentulon ja tukien pienuuden perään, raha ei riitä. Samoja asioita murehditaan tällä hetkellä naapurimaassakin. Hintataso on lähes sama kuin Suomessa, mutta siellä on tultava toimeen yli puolet alhaisemmilla palkoilla tai sosiaalituilla. Ja tullaan siellä toimeen. Vaatimustasoa osataan laskea. Ruuan suhteen siellä on tosin enemmän mahdollisuuksia omavaraisuuteen kuin meillä pohjoisessa. Ja ruoka siellä, se on hyvää! Kotimaan kaupan vihannestiskillä kaipaan kovasti Viron torimyyjien tuoreita ja maistuvia tomaatteja, kurkkuja ja perunoita.
Ruuasta puheenollen, nyt on pakko kertoa kertomus perunasta. Virolaisetkin syövät paljon perunoita. Olimme Augustin kanssa vastakihlautuneita ja Tartossa ystäväperheen luona "pitkän laudan" ääressä syömässä. Tarjoiltiin perunoita. Otin tapani mukaan yhden. Söin sen ja ihmettelin vieressä istuvalle: voiko peruna olla näin hyvää? Söin toisen ja kolmannenkin. Vihjeenä: ne perunat eivät olleet pieniä, vetisiä eivätkä kalvakan keltaisia.
Niin, tässä tälläistä lomahehkutusta. Toivottovasti suomalainen perunanviljelijä ei loukkaantunut. Tänä aamuna pakenimme tiskien paljoutta ja likapyykin valtavuutta ja lähdimme katsomaan mustikoita. Otin aamukahvit mukaan. Mustikoita löytyi, mutta sateen takia ne jäivät tältä erää metsään.
On tämä ollut itkevä kesä! Muistan muutaman vuoden takaa sadekesän ja tuntemukset syyskuussa: kesä on mennyt ja syksy edessä, miksi meille ei tullutkaan kesää? Olen yrittänyt hoputtaa poikia ja itseäni pihamaalle aina, kun aurinko on näyttäytynyt. On niitä suven sulohetkiä kuitenkin löytynyt, muistoiksi taskun pohjalle hypisteltäväksi, vaikka taivas on ollut enimmäkseen tasaisen harmaa. Olen katsonut kukkia pihalla ja tienvarsilla ja muistanut Risto Rasan runon: "Pilvisinä, sateisinakin kesinä kukat osaavat kukkia itsensä värisinä."
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys