Vii­me mar­ras­kuus­sa, erää­nä maan­tai-il­ta­päi­vä­nä minä sain lu­van. Syk­sy oli ol­lut har­maa, pit­kä, yk­si­näi­nen ja uu­vut­ta­va. Olin sin­ni­tel­lyt ja pus­ke­nut päin syn­kän­har­maa­ta vih­maa. Mut­ta sinä maa­nan­tai-il­ta­päi­vä­nä mi­nul­le sa­not­tiin, et­tä py­säh­dy, si­nul­la on juu­ri nyt lupa. Saat ol­la vä­sy­nyt. Pyy­dä apua!

Olin koko syk­syn aja­tel­lut, et­tä jat­ke­taan en­ti­seen ta­paan: käy­dään töis­sä, huo­leh­di­taan ar­jen su­ju­mi­ses­ta ja men­nään eteen­päin. Olin ol­lut hy­vin päät­tä­väi­nen ja luot­ta­nut jak­sa­mi­see­ni, vaik­ka vaa­ka­kup­pi ei pit­kään ai­kaan ol­lut ol­lut ta­sa­pai­nos­sa. Puo­li­so kävi kau­ka­na töis­sä. Omal­la työ­pai­kal­la­ni koh­ta­sin vai­kei­ta ti­lan­tei­ta. Ty­tär muut­ti toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le. Poi­kaa kiu­sat­tiin kou­lus­sa. Tas­kus­sa ka­hi­si­vat myös ne ki­pe­ät lap­suus­muis­tot, joi­ta kan­nan mu­ka­na­ni. Ja minä ajat­te­lin, et­tä kyl­lä tämä täs­tä! Olen­han en­nen­kin ol­lut ar­jen san­ka­ri!

Kun vaa­ka­kup­piin ti­pah­ti tei­ni-ikäi­sen poi­kam­me sai­ras­tu­mi­nen, sin­nit­te­lin vie­lä pari kuu­kaut­ta, en­nen­kuin tuli se mar­ras­kui­nen maa­nan­tai ja san­ka­ri­ta­ri­nal­le pää­tös­pis­te, on­nek­si. An­noin it­sel­le­ni lu­van ol­la vä­sy­nyt. Omat voi­mat lop­pui­vat. Al­koi toi­sen­lai­nen ta­ri­na. Ta­ri­na päi­vis­tä, jol­loin ei enää jak­sa­kaan. Ta­ri­na päi­vis­tä, kun ei tar­vit­se jak­saa. Saa ol­la vä­sy­nyt. Saa ryt­mit­tää ar­ken­sa oman jak­sa­mi­sen­sa as­ke­liin ja men­nä kui­ten­kin eteen­päin, hi­taas­ti, Ju­ma­laan tur­vau­tu­en.

Kun ai­em­min ker­roin ym­pä­ril­lä­ni ole­vil­le ih­mi­sil­le ole­va­ni vä­sy­nyt, sain mo­nen­lai­sia neu­vo­ja. Kaik­ki oli­vat var­maan hy­vää tar­koit­ta­via ja kes­kus­te­lu­kump­pa­nin omas­ta nä­kö­kul­mas­ta hy­vin­kin toi­mi­via, mut­ta omat ai­vo­ni vies­tit­ti­vät neu­voi­hin hä­tä­merk­kiä. Ei, en jak­sa aloit­taa sään­nöl­lis­tä lenk­kei­lyä juu­ri nyt. Ei, mi­nua ei loh­du­ta, vaik­ka ker­rot muil­la­kin ole­van vai­ke­aa. (Jos vai­keuk­sien kes­kel­lä elä­vä oli­si it­se sen ker­to­nut, oli­sin loh­dut­tu­nut.) Ei, koen, et­tä en ky­ke­ne pa­ne­maan asi­oi­ta toi­mi­vaan jär­jes­tyk­seen juu­ri nyt, kun jak­san eh­kä vai­voin keit­tää lap­sil­le­ni ruu­an ja sel­viy­tyä pie­nis­tä pe­ru­sas­ka­reis­ta. Et­hän sano, et­tä yri­tä jak­saa. En jak­sa yrit­tää.

Pa­ras ja ar­mol­li­sin to­te­a­mus, jos­ta al­koi uu­den­lai­nen jak­sa­mi­se­ni, oli tämä ys­tä­vä­ni lau­sah­dus: Sinä saat ol­la vä­sy­nyt. Sa­no­kaam­me noi­ta sa­no­ja vä­sy­neil­le, sil­lä vä­sy­nei­tä on kaik­ki­al­la, ja saa ol­la­kin. Si­tä­hän elä­mä on, vä­lis­sä jak­sam­me, vä­lis­sä em­me. Us­kon, et­tä Ju­ma­lal­la on kui­ten­kin ai­na kä­des­sään tu­le­vai­suu­den avai­met ja ovi voi­kin au­e­ta ai­van toi­seen suun­taan kuin it­se ajat­te­lim­me.

Vä­sy­mys on asia, jota tus­kin ku­kaan ha­lu­ai­si pit­kä­ai­kai­sek­si asuk­kaak­si ar­keen. Jos­kus se vain tu­lee, ja sen kans­sa on opit­ta­va elä­mään. Väit­täi­sin, et­tä se voi ol­la myös voi­ma­va­ra. Mi­nul­le vä­sy­mys on jo opet­ta­nut mo­nia asi­oi­ta. Nöy­ryyt­tä. Py­säh­ty­mis­tä. Asi­oi­den uu­del­lee­nar­vi­oi­mis­ta. On ol­lut rik­kai­ta ja hy­viä kes­kus­te­lu­ja ih­mis­ten kans­sa, joi­den elä­mään on mah­tu­nut vai­kei­ta ja help­po­ja päi­viä. Par­hai­ta ovat ol­leet ne il­ta­yön het­ket, jol­loin en aja­tus­ke­hä­ni pyö­ri­tyk­ses­sä ole­kaan saa­nut un­ta. Olen kai­va­nut hyl­lys­tä val­koi­sen vih­ki­raa­mat­tum­me. Mi­ten hy­viä sa­no­ja siel­tä on mi­nul­le ojen­net­tu! "Mi­nun voi­ma­ni on hei­kois­sa vä­ke­vä!"

Nyt kun kir­joi­tan tätä en­sim­mäis­tä blo­gi­a­ni Päi­vä­mies-leh­teen, pel­kään, et­tä kar­koi­tan lu­ki­ja­ni täl­lä vä­sy­mys­ta­ri­nal­la. Eh­kä ajat­te­let, et­tä tuo­ta sa­maa taas, koko ajan­han pu­hu­taan äi­tien vä­sy­myk­ses­tä... Niin, ja esi­mer­kik­si isien vä­sy­myk­ses­tä ja yk­si­näi­syy­den kuor­mit­ta­vuu­des­ta.

Lu­ki­ja­ni, ha­lu­an kir­joit­taa myös vä­sy­mi­sen ar­mol­li­suu­des­ta. Sii­tä, et­tä vä­sy­nee­nä­kin ih­mi­nen on ar­vo­kas ja Ju­ma­lan työn vä­li­kap­pa­le. Kaik­kea ei tar­vit­se jak­saa. Jo­kai­sen elä­män­ti­lan­ne on eri­lai­nen. Tik­kaat kai­von­poh­jal­ta ja sän­gyl­tä ylös­päin löy­ty­vät. Huo­mi­sen voi aloit­taa eri ta­val­la kuin en­nen. Muu­tok­sen ei tar­vit­se ol­la suu­ri. Voi men­nä aa­mu­kah­vil­le tal­vi­sil­le por­tail­le. Kat­soa ik­ku­nas­ta kau­an. Voi jät­tää imu­roi­mat­ta ja soit­taa ys­tä­väl­le. Lepo el­vyt­tää.

It­se olen näil­lä uu­pu­muk­sen ti­ka­puil­la al­ka­nut jäl­leen kir­joit­taa, olen löy­tä­nyt jäl­leen met­sän vih­re­än oven, luon­non ja hil­jai­suu­den. Men­nään eteen­päin, ei as­kel­mit­ta­rin kans­sa, vaan omas­sa tah­dis­sa – toi­von sau­vaan no­ja­ten!