Silloin supervuosinani, kun tein kahta työtä, opiskelin ja yritin hoitaa lapsiani ja parisuhdettani, olin eräällä luennolla. Luennoitsijan kerrottiin olevan Suomen parhaita miehiä puhumaan arvioinnista. Hänen mukaansa esimerkiksi kouluarvioinnin voisi heittää romukoppaan. Pisteytyksistä ei oikeasti ole hyötyä missään, oppilaitoksiin voitaisiin hakea haastattelujen perusteella.
Tuntui, että mies puhui asiaa, hänen pohdintansa herättivät ajatuksia ja innostusta. Olisipa mukava panna lapsia kouluun, jossa ei asetetakaan paremmuusjärjestykseen! Koulun kehnoimmalle hiihtäjälle mitali kaulaan ja kehuja osallistumisesta! Huonolla laskupäällä varustettua ei vaadittaisikaan osaamaan jokaista yhtälöä. Lukija, jolla kirjaimet karkaavat riviltä, saisi kertoa tarinansa! Ujo saisi olla rauhassa ujo. Ja niin edelleen. Se voisi olla mahdollisuuksien koulu. Sieltä voisi kasvaa mahdollisuuksien ihmisiä. Olisiko tällainen koulu mahdollinen? Estääkö EU? EU:ssa kun taitaa olla porkkanallekin omat kriteerinsä. Sen pitää olla täydellinen kooltaan ja mittasuhteiltaan.
Yritän viedä tätä kotiarkea eteenpäin. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yhden päivän jaksan kohtuudella ja toista päivää en jaksakaan niin kohtuudella. Ei ole vielä koittanut yhtämittainen arjen jaksamisen onni. Leivoin kuitenkin viime viikolla lapsille suklaapiirakan. En tarkoita sitä, että lapset söivät sitä piirakkaa ruokanaan pitkin viikkoa – saivat he oikeaakin evästäkin. Se keskiviikon suklaapiirakan leipominen oli vain minusta niin huippujuttu. Meidän perheessä ei äiti ole viime kuukausina ilahduttanut lapsia leipomisilla.
Jaksoin siis tehdä jotain ylimääräistä. Leivoin hitaasti ja ajatuksella. Katselin, kun taikina vaahdottui astiassa. Lopputulos ei ollut ehkä EU-kelpoinen ulkonäöltään, mutta se maistui mielessä mukavalle. Tuumaanpa tänään näin: jokainen kelpaa juuri sellaisena kuin on.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys