Ala­kou­lus­sa olin se etu­ri­vin kilt­ti, nä­ky­mä­tön tyt­tö. Muis­tan hy­vin erään äi­din­kie­len tun­nin. Olim­me edel­li­sel­lä ker­ral­la kir­joit­ta­neet ai­neen. Jor­ma-opet­ta­ja kir­joit­ti tau­lul­le lau­seen: "Jos tie­täi­sin huo­men­na kuo­le­va­ni, is­tut­tai­sin tä­nään ome­na­puun..." No­los­tuin, kun muis­tin it­se kir­joit­ta­nee­ni ai­nee­ni lop­puun tuon Lut­he­rin lau­seen. Ikä­vä tun­ne muut­tui mie­li­hy­väk­si, kun opet­ta­ja to­te­si kir­joi­tel­ma­ni si­säl­tä­neen sy­väl­lis­tä poh­din­taa ja kie­lel­lis­tä su­ju­vuut­ta. Nuo kii­tok­sen sa­nat jäi­vät mie­leen.

Tuo Lut­he­rin lau­se on jää­nyt mat­ka­e­vääk­si mie­le­ni ta­ka­tas­kuun. Sil­loin kun kir­joi­tin ai­nee­ni, olin kak­si­tois­ta­vuo­ti­as mur­ro­si­käi­nen, jol­ta kuo­le­ma oli vie­nyt vel­jen ja äi­din. Toi­von ik­ku­nat oli­vat huur­ruk­sis­sa. Niis­tä ik­ku­nois­ta seu­ra­sin tois­ten ikäis­te­ni elä­mää ja mie­tin, mil­lais­ta oli­si, jos mi­nun elä­mä­ni sol­jui­si yh­tä vai­vat­to­man oloi­ses­ti. Olin neu­vo­ton, ja mie­le­ni oli jäh­meä. Oli kui­ten­kin toi­vo pa­rem­mas­ta huo­mi­ses­ta. Oli us­ko, oli ys­tä­viä ja ra­kas­ta­via kat­sei­ta.

Pari kuu­kaut­ta sit­ten sain säh­kö­pos­tii­ni vies­tin, jos­sa ker­rot­tiin Päi­vä­mie­hen blo­geis­ta ja eväs­tet­tiin uut­ta blo­gis­tia. Ilah­duin, kun sil­mii­ni osui tuo tut­tu Lut­he­rin lau­se. Vii­me yö­nä las­kin vä­häi­siä voi­ma­va­ro­ja­ni. Yön sil­mät oli­vat pi­me­ät. Mie­tin si­na­pin­sie­me­nen ko­koa ja us­ko­ni vä­häi­syyt­tä. Pyy­sin Ju­ma­lal­ta voi­maa. Ha­lu­sin is­tut­taa ome­na­puun. Yö tun­tui lem­pe­äm­mäl­tä.

Is­tut­tai­sin tä­nään ome­na­puun, se on hyvä lau­se. Ihan konk­reet­ti­ses­ti olen osal­lis­tu­nut nel­jän ome­na­puun is­tut­ta­mi­seen. Kak­si niis­tä on tuot­ta­nut jo kii­tet­tä­väs­ti sa­toa. Kak­si on kas­va­mas­sa ke­sä­mök­kim­me ta­ka­na tu­han­nen ki­lo­met­rin pääs­tä tal­vi­ko­dis­tam­me. Yh­den ome­na­puun sie­me­nen is­tut­ti tei­ni-ikäi­nen poi­kam­me kuk­ka­purk­kiin pari kuu­kaut­ta sit­ten. Sii­nä on nyt nel­jä sirk­ka­leh­teä. Saa näh­dä, kas­vaa­ko se isom­mak­si. Ilon sy­käh­dyk­siä se on jo kui­ten­kin tuo­nut, ja aa­mui­sin olem­me muis­ta­neet an­taa pie­nen til­kan vet­tä pie­nel­le kas­vil­le.

Is­tu­te­taan ome­na­pui­ta ja mui­ta pui­ta. Iloi­taan ke­vääs­tä ja li­sään­ty­väs­tä va­los­ta. Vaik­ka tu­le­vai­suus näyt­täi­si vä­lil­lä loh­dut­to­mal­le, kan­nat­taa us­koa, et­tä jos­ta­kin löy­tyy sie­men, joka pal­jas­taa vih­re­ät leh­ten­sä. Huo­mi­nen tu­lee päi­vä ker­ral­laan.