Erää­nä päi­vä­nä, kun ym­pä­ril­lä­ni keit­ti­ös­sä tui­jot­ti­vat li­kai­set as­ti­at ja mie­les­sä­ni ris­tei­li­vät mo­net ar­jen ky­sy­mys­mer­kit, muis­tin lap­suu­de­nai­kai­sen pii­lo­paik­ka­ni. Se oli puu, van­ha koi­vu. Sen nimi oli Tuh­ki­mo (olin ris­ti­nyt muut­kin pi­ha­pii­rin puut ja an­ta­nut ne sis­koil­le­ni). Sen ok­sil­le ka­pu­sin, kun maa­il­ma oli mus­ta tai jos ha­lu­sin lu­kea rau­has­sa läk­sy­ni. Pii­lo­paik­ka oli käy­tös­sä enim­mäk­seen ke­väi­sin ja syk­syi­sin, mut­ta muis­tan is­tus­kel­lee­ni Tuh­ki­mon jy­ke­vil­lä kä­si­var­sil­la myös tal­vi­ai­kaan.

Pii­lo­paik­ka­muis­tois­ta­ni siir­ryin muis­te­le­maan pii­lo­sil­la-leik­kiä, omia ja las­te­ni. Mie­tin lei­kin toi­min­ta­ta­paa: pii­lo­sil­la olon vie­hä­tys lie­nee sii­nä, et­tä voi het­ken ol­la rau­has­sa hil­jai­ses­sa, sa­lai­ses­sa pai­kas­sa – hil­jaa, hen­git­tä­mät­tä, niin et­tei ku­kaan tie­dä. Ja se rie­mu, eh­kä myös löy­de­tyl­lä, kun pii­lo­paik­ka pal­jas­tuu!

Ny­ky­ään ovat myös ai­kui­set löy­tä­neet vä­ri­tys­kir­jat. It­se kri­ti­soin las­ten vä­ri­tys­kir­jo­ja lii­an val­mii­na, kaa­va­mai­si­na­kin mal­lei­na las­ten puu­has­te­luun. Luo­va, va­paa vii­va on pa­ras vii­va! Ai­kuis­ten vä­ri­tys­kir­jal­la on kui­ten­kin teh­tä­vän­sä. Tark­ka, in­ten­sii­vi­nen työs­ken­te­ly vä­rien kans­sa py­säyt­tää hek­ti­sen aja­tus­vir­ran. Mie­li saa le­vä­tä. Sa­man­lai­sen le­po­pai­kan ai­kui­sil­le voi­si tar­jo­ta myös pii­lo­paik­ka. Ei siel­lä pii­lo­pai­kas­sa tar­vit­si­si ol­la vii­kon­lop­pua, tun­ti­kin – tai puo­li – voi­si riit­tää.

Omas­sa ar­jes­sa­ni aja­tuk­set tyyn­ty­vät myös rau­hal­lis­ta mu­siik­kia kuun­nel­len. Hil­jai­suus­kin on tär­ke­ää. Jos­kus on hyvä kuun­nel­la vain omia aja­tuk­si­aan, jot­ta jak­sai­si kuun­nel­la ja ym­mär­tää elä­mää ym­pä­ril­lä.

Mi­nun jou­lu­no­do­tuk­see­ni on mah­tu­nut niin pal­jon tun­ne­myrs­ky­jä, toi­voa ja epä­toi­voa rak­kaan lap­sen sai­ras­te­lun kes­kel­lä, et­tä ko­to­na olo työ­vii­kon jäl­keen on ol­lut pa­ras pii­lo­paik­ka.

Tänä il­ta­na olen yhä uu­del­leen ja uu­del­leen pai­na­nut play-nap­pia ja olo­huo­nees­sa kuu­lu­vat eng­lan­nin­kie­li­set Sii­o­nin lau­lut, ”The Lord is shep­herd of this flock”. Kau­nis­ta mu­siik­kia nuor­ten mies­ten lau­la­ma­na. Kuun­te­lin Poo­ki-seu­ro­ja ja siel­lä ke­hoi­tet­tiin muis­ta­maan myös nii­tä, jot­ka ei­vät sai­rau­den tai muun syyn ta­kia is­tu­kaan seu­ra­pen­kis­sä. Se tun­tui hy­väl­tä.

Muis­ta­kaa mei­tä ja mui­ta, is­tu­taan ih­mi­sen vie­reen ja ky­sy­tään, mitä to­del­la kuu­luu. Kii­tos si­nul­le ys­tä­vä, joka soi­tit sun­nun­tai­pu­he­lun! Sy­ty­tin toi­sen kynt­ti­län. Valo li­sään­tyy, us­ko­taan niin. Rau­hai­sia jou­lu­na­lus­päi­viä!