Kaik­ki al­koi rei­lu vuo­si sit­ten, kun tyt­tä­rem­me esit­ti toi­veen:

– Olis, äi­ti ja isä, tosi mu­ka­va tu­tus­tua tei­dän lap­suu­ten­ne leik­ki­paik­koi­hin!

– Ei meil­lä mi­tään leik­ki­paik­ko­ja ol­lut! Mei­dän lap­suu­des­sam­me teh­tiin töi­tä! oli puo­li­so­ni vas­taus.

Aloim­me kui­ten­kin tar­kem­min muis­tel­la. Mo­lem­pien lap­suu­den ym­pä­ris­tös­tä löy­tyi pal­jon mer­kit­tä­viä paik­ko­ja, mis­sä va­paa-ai­kaa vie­tet­tiin.

Aja­tus ke­sä­ret­kes­tä lap­suus­pai­koil­le oli hei­tet­ty il­maan. Maa­lis­kuus­sa ky­se­lin säh­kö­pos­til­la las­ten per­hei­den ha­luk­kuut­ta ”su­ku­reis­suun”, tämä nimi mat­kal­le myö­hem­min tuli. Hil­jal­leen al­koi tip­pua vas­tauk­sia: mu­ka­na reis­sus­sa, haus­ka idea, hyvä aja­tus, kiin­nos­taa ja pal­jon. Toi­sen­lai­si­a­kin mie­li­pi­tei­tä tuli: En us­ko su­kuin­to­ni yl­tä­vän sil­le ta­sol­le, et­tä jak­sai­sin läh­teä ete­läs­tä seik­kai­le­maan sin­ne poh­joi­sem­mak­si. Myös toi­vei­ta saa­tiin: Ei pelk­kiä lu­en­to­ja!

Tou­ko­kuun alus­sa teim­me tar­kem­man suun­ni­tel­man kah­den päi­vän mat­kas­ta. Yö­py­mis­pai­kak­si löy­sim­me iki-iha­nan maa­ti­la­ma­joi­tus­pai­kan. Yl­lät­tä­vää oli, et­tä kaik­ki lap­set per­hei­neen lo­pul­ta kiin­nos­tui­vat mat­kas­ta, vaik­ka kai­kis­ta per­heis­tä ei pääs­ty­kään mu­kaan eri­lais­ten es­tei­den ta­kia. Yk­si lap­sis­ta lu­pa­si tu­los­taa tie­to­ja lä­hi­su­ku­lai­sis­ta ja tu­tus­tu­mis­koh­tei­den kart­to­ja. Niis­sä nä­kyi mei­dän van­hem­pien ko­ti­ky­lät, kou­lut ja kou­lu­tiet. Jopa ne pel­lot, joil­la olin lap­se­na ol­lut pai­me­nes­sa.

Su­vi­seu­ro­jen jäl­kei­se­nä per­jan­tai­na ko­koon­nuim­me puo­li­so­ni ko­ti­kir­kon hau­taus­maal­le, 20 ai­kuis­ta ja 29 las­ta ja nuor­ta. Al­koi mat­ka men­nee­seen. Puo­li­so­ni sai van­hem­pien­sa ja su­kun­sa hau­doil­la vas­ta­ta ky­sy­myk­siin: oli­ko vaa­ri so­das­sa, mi­hin tau­tiin hä­nen mum­mun­sa kuo­li ja mil­lai­nen oli kum­mi­se­tä, joka kaa­tui so­das­sa. Sa­mat ky­sy­myk­set tois­tui­vat seu­raa­va­na päi­vä­nä oman isä­ni ja su­ku­ni hau­doil­la. Isä­ni si­sa­ruk­sis­ta nel­jä kuo­li lap­se­na tai nuo­re­na. Lä­hel­lä oli myös kuu­kau­den van­ha­na kuol­leen su­vun vau­van hau­ta. Tä­män vau­van ta­ri­nan oli tyt­tä­rem­me äs­ket­täin kuul­lut kum­mi­tä­dil­tä­ni.

– En enää kes­tä näi­den pien­ten kuo­le­mia! huo­kai­si toi­nen ty­tär, pien­ten las­ten äi­ti.

Hau­to­jen ää­rel­lä tuli pu­het­ta myös us­ko­mi­sen asi­as­ta. Puo­li­so­ni si­sar sai opis­ke­li­ja­tyt­tö­nä 60-lu­vul­la pa­ran­nuk­sen ar­mon. Myös muut per­hees­sä sai­vat omis­taa us­ko­mi­sen lah­jan sekä myös suu­ri osa ko­ti­ky­län vä­keä. Omaan su­kuu­ni elä­vä us­ko tuli 30-lu­vul­la. Isä­ni lap­suus­ko­dis­sa per­heen pal­ve­li­ja saar­na­si rip­pi­kou­lui­käi­sel­le, keuh­ko­tau­tia sai­ras­ta­val­le isä­ni vel­jel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si. Kuo­le­va nuo­ru­kai­nen pyy­si pal­ve­li­jaa pu­hu­maan us­ko­mi­sen asi­as­ta myös ko­ti­vä­el­leen ja eri­tyi­ses­ti omal­le äi­dil­leen, kos­ka ei enää it­se jak­sa­nut. Lau­loim­me hau­ta­paa­sien ää­rel­lä. Voi­ma­kas lau­lu ku­va­si ikä­vää ja kai­paus­ta, mut­ta myös tur­val­lis­ta iloa ja kii­tol­li­suut­ta.

Puo­li­so­ni ko­ti­ky­lään ajoim­me au­tol­la tie­tä, jota hän oli kou­lu­poi­ka­na pol­ku­pyö­räl­lä sa­teel­la ja pak­ka­sel­la aja­nut. Las­ten­lap­set ui­vat ja leik­ki­vät sa­mo­jen kos­ken­ki­vien vä­lis­sä kuin pap­pan­sa ai­ka­naan. Omas­sa ko­ti­ky­läs­sä­ni osa lap­sis­ta ja las­ten­lap­sis­ta kii­pe­si ison ki­ven pääl­le. Kä­vim­me kuun­te­le­mas­sa ve­si­myl­lyn pu­ron li­ri­nää, mikä oli mie­les­tä­ni lap­se­na ko­hi­naa.

Las­ten per­heet täyt­ti­vät lap­suus­ko­ti­ni pi­ha­nur­mi­kon. Kat­se­lim­me van­haa lip­pu­tan­koa pi­hal­la. Jat­ko­so­dan lo­put­tua so­dan­käy­neet isä­ni ja se­tä­ni ot­ti­vat sen pois pi­hal­ta ja kan­toi­vat na­ve­tan vin­til­le. Suo­mi oli saa­nut hei­dän mie­les­tään huo­not rau­ha­neh­dot. Sal­ko pa­lau­tet­tiin pai­kal­leen, kun olin lu­ki­oi­käi­nen tyt­tö. Nyt vel­je­ni per­hei­neen asuu lap­suus­ko­ti­ni ti­laa. On hei­dän vuo­ron­sa nos­taa si­ni­ris­ti­lip­pu muis­to­rik­kaa­seen sal­koon.

En­tä mit­kä ovat miet­teet su­ku­reis­sun jäl­keen? Nuo­ren pol­ven mie­les­tä tie­toi­suus su­vus­ta li­sään­tyi. Ta­ri­nat, joi­ta oli ai­kai­sem­min kuul­lut, tu­li­vat mat­kan ai­ka­na elä­väm­mik­si. Yh­teys si­sa­rus­ten per­hei­den kes­ken ko­et­tiin tär­ke­äk­si. Las­ten­las­ten in­no­kas mu­ka­na­o­lo ja yk­sin­ker­tai­sen sel­ke­ät ky­sy­myk­set oli­vat pu­hut­te­le­via. Kun kä­vim­me koko jou­kol­la ter­veh­ti­mäs­sä 91-vuo­ti­as­ta äi­ti­ä­ni, sa­noi tyt­tä­rem­me ty­tär, et­tä oli niin mu­ka­va is­tua iso­mum­mun vie­res­sä! Omia tun­tei­ta­ni on vai­kea ku­va­ta. Ne ovat niin vah­vo­ja. Pääl­lim­mäi­se­nä on ilo, et­tä saim­me puo­li­so­ni kans­sa ja­kaa su­vun pe­rin­töä. Su­ku­reis­sun jär­ke­vyyt­tä aluk­si epäil­lyt ty­tär tii­vis­ti tun­nel­mat:

– Kii­tos par­haas­ta su­ku­juh­las­ta iki­nä! Mi­nul­la on juu­ret!