Uu­si tit­te­li­ni, Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den blo­gis­ti, tai­taa tuo­da hy­vän­tah­toi­sen hy­myn lä­heis­te­ni kas­voil­le.

Tyt­tä­re­ni ker­toi ai­van äs­ket­täin, mi­ten has­sul­ta näyt­ti, kun ai­ka­naan har­joit­te­lin tie­to­ko­neen hii­ren kak­soisk­lik­kaa­mis­ta. Olin saa­nut teh­tä­väk­se­ni teh­dä ju­tun, joka piti kir­joit­taa tie­to­ko­neel­la. Eräs po­jis­tam­me yrit­ti äi­ti­ään opet­taa, mut­ta hä­nen kär­si­väl­li­syy­ten­sä ei kes­tä­nyt. Sil­loin van­hin lap­sis­tam­me ot­ti kä­teen­sä A-ne­lo­sen ja ky­nän sekä laa­ti mi­nul­le yk­si­tyis­koh­tai­set toi­min­ta­oh­jeet: avaa tie­to­ko­ne… ja niin edel­leen. Täs­tä on ku­lu­nut ai­kaa, mut­ta koen edel­leen ole­va­ni ai­ka ar­ka tie­to­ko­neen käyt­tä­jä.

En­tä mitä 67-vuo­ti­aal­la mum­mels­so­nil­la on sa­not­ta­vaa ny­ky­a­jan kii­rei­sel­le ih­mi­sel­le? Nuo­rel­le, joka kou­lu­päi­vän jäl­keen vä­sy­nee­nä tu­lee ko­neel­le. Tai lap­si­per­heen van­hem­mal­le? Pie­net kieh­naa­vat ym­pä­ril­lä, ta­ka­na on huo­nos­ti nu­kut­tu yö, huo­mi­sen huo­let pai­na­vat. En­tä hä­nel­le, jol­le kaik­ki näyt­tää niin mus­tal­ta?

Kat­se­len taak­se­päin: Siel­lä on pie­ni tyt­tö kuk­ka­ke­dol­la. Ka­pi­noi­va nuo­ri. Nuo­ri äi­ti it­ke­vää las­ta kan­ta­en, vä­lil­lä tosi vä­sy­nyt. Myö­hem­min äi­ti, joka yöl­lä pien­tään kii­kut­taa. Sit­ten sees­ty­neem­pi, lap­ses­taan kii­tol­li­nen, kai­kis­ta lap­sis­taan. Nyt ikään­ty­nee­nä, si­säl­lä yhä pie­ni tyt­tö, äi­ti.

Koen, et­tä kaik­kien päi­vie­ni yl­lä on ol­lut var­je­le­van tai­vaal­li­sen Isän käsi. Myös huo­no­jen päi­vien yl­lä. Tätä var­je­lus­ta saam­me toi­sil­lem­me tä­nään­kin pyy­tää – ja ym­pä­ril­lem­me lä­hei­siä ih­mi­siä.

”Kul­je kans­sa­ni kap­pa­le mat­kaa, tätä yh­teis­tä, sil­lä me olem­me tääl­lä toi­si­am­me var­ten, ei­kä ole ar­vok­kaam­paa an­tia kuin toi­sen ih­mi­sen luot­ta­mus” (Soi­le Sep­pä).