Kään­te­len upou­ut­ta pu­he­lin­ta kä­des­sä­ni. En oi­kein tie­dä, mil­lä ni­mel­lä tätä ve­ko­tin­ta kut­sui­sin. Oli­si­ko äly­kän­nyk­kä? Pyy­dän puo­li­son vie­ree­ni ih­met­te­le­mään uu­tu­kais­ta. Sii­hen tu­lee myös ty­tär, jon­ka opas­tuk­sel­la pu­he­li­men ai­kai­sem­min päi­väl­lä olin os­ta­nut.

– Hei mam­ma ja pap­pa! Nyt kyl­lä otat­te it­ses­tän­ne sel­fien!

Hän opas­taa, mi­ten kuva ote­taan. Teem­me neu­vo­jen mu­kaan.

– Ja lai­te­taan tämä nyt sit­ten per­heen omaan What­sApp-ryh­mään!

Kuva lä­he­te­tään. Pian al­kaa tul­la ih­met­te­le­vää pos­tia ta­kai­sin ka­sa­päin:

– Kuka, äi­ti, sul­le älä­rin oi­kein os­ti?

Lap­set puo­li­soi­neen toi­vot­ta­vat ter­ve­tul­leik­si jouk­koon, ja sa­mal­la saan myös neu­vo­ja ja va­roi­tuk­sia är­sy­ke­tul­vas­ta. En­sim­mäi­set va­lo­ku­vat las­ten­lap­sis­ta­kin tu­le­vat. Ta­ju­an, et­tä mei­dän van­hem­pien ja iso­van­hem­pien maa­il­ma tu­lee muut­tu­maan pal­jon tä­män pu­he­li­men os­ton myö­tä.

Ih­met­te­len it­se­kin, et­tä lo­pul­ta pää­dyin tä­hän ny­ky­ai­kai­seen pu­he­li­meen. Halu lä­hei­sem­pään kans­sa­käy­mi­seen kau­ka­na asu­vien las­ten per­hei­den kans­sa oli yk­si syy. Toi­nen oli var­maan va­lo­ku­vien ot­ta­mi­sen ja lä­het­tä­mi­sen help­pous. Huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä olen ol­lut ai­na fil­mi­ka­me­ran van­nou­tu­nut kan­nat­ta­ja.

Lap­suu­des­sa­ni tar­jot­tiin vie­raal­le viih­dyk­keek­si usein va­lo­ku­va-al­bu­mi. Va­lo­ku­vat oli­vat ar­vo­kas­ta omai­suut­ta, kos­ka nii­tä otet­tiin vä­hän. Isä­ni van­hin veli omis­ti ka­me­ran, ja hä­nen ot­ta­mien­sa ku­vien la­si­ne­ga­tii­ve­ja on vie­lä­kin tal­lel­la. Van­hat ku­vat ovat kau­nii­ta rus­kei­ne sä­vyi­neen. Nii­den pin­taa ha­lut­taa ihan si­vel­lä.

Olen kat­so­nut mo­nes­ti pit­kään ku­vaa, joka on otet­tu vuon­na 1936 isä­ni ko­ti­vä­es­tä hei­dän juo­des­saan päi­vä­kah­via ko­ti­pi­hal­laan. Ku­vas­sa on kol­mea su­ku­pol­vea. Mie­hil­lä on työ­vaat­teet, nai­sil­la esi­lii­nat edes­sään. Pöy­däl­lä on val­kea lii­na ja kuk­ka­mal­jak­ko. Tun­nel­ma on py­säh­ty­neen oloi­nen, mut­ta niin va­loi­sa.

Lap­suu­den per­hees­tä­ni­kin on otet­tu muu­ta­ma va­lo­ku­va. Kou­lu- ja opis­ke­lu­ai­ka­na joku ot­ti ku­via ja teet­ti nii­tä meil­le ka­me­rat­to­mil­le. Luok­ka­ku­via on­nek­si myös otet­tiin. Olen on­nel­li­nen, et­tä omis­tan jon­kin ver­ran ku­via lap­suu­des­ta­ni ja nuo­ruu­des­ta­ni.

Oli kui­ten­kin sat­tu­ma, et­tä os­tim­me nuo­re­na lä­hes ra­hat­to­ma­na avi­o­pa­ri­na kun­non ka­me­ran. Muis­te­len, et­tä mie­he­ni opis­ke­lu­ka­ve­ri vai­kut­ti mie­li­pi­teil­lään ka­me­ran merk­kiin. Va­lo­ku­vaa­mi­nen jäi sit­ten lä­hes täy­sin mi­nul­le, kos­ka se kiin­nos­ti mi­nua. Va­lo­ku­vaa­mi­sen koh­teis­ta ei ol­lut pu­laa ison per­heen äi­ti­nä.

Eräs tyt­tä­ris­täm­me sa­noo, et­tä olen sys­te­maat­ti­nen va­lo­ku­vaa­ja: va­lo­ku­va lap­sis­ta puo­li­vuo­ti­aa­na, 1,5-vuo­ti­aa­na, kou­luun läh­te­vä­nä, rip­pi­ku­va, syn­ty­mä­päi­vä­ku­vat, jou­lu­ku­vat, juh­la­ku­vat, su­vi­seu­ra­ku­vat ja niin edel­leen. Tämä on taan­nut, et­tä lap­sis­ta on edes jol­lain ta­val­la ta­sa­puo­li­ses­ti va­lo­ku­via. Eh­kä se on ku­van­nut myös luon­net­ta­ni. Enem­män kui­ten­kin oli­si pi­tä­nyt ot­taa lä­hi­ku­via ja ku­via ar­jes­ta. On­han toki nii­tä­kin. Lap­si, joka on nu­kah­ta­nut au­ton ko­ne­pel­lin pääl­le, tai pie­ni poi­ka, joka on pit­kän it­kun jäl­keen saa­nut lu­van sa­ha­ta kan­toa. Pal­jon ku­via on las­ten lei­keis­tä.

Va­lo­ku­vaa­mi­sel­la on myös var­jo­puo­len­sa. Juh­lis­sa ka­me­ra on ot­ta­nut osan­sa ajas­ta. Mat­koil­la olen saat­ta­nut ku­va­tes­sa­ni jät­täy­tyä jou­kon jäl­keen. On ol­lut iha­na va­lo­ku­va­ta lä­hei­siä kau­em­paa jos­sain his­to­ri­al­li­ses­sa mai­se­mas­sa. Sit­ten joku lap­sis­ta tus­kas­tu­nee­na sa­noo:

– Mis­sä se mei­dän äi­ti taas luu­haa?

Ker­ran luin, et­tä lap­sel­le on tär­keä näh­dä va­lo­ku­vas­sa it­sen­sä äi­din sy­lis­sä. Piti hä­dis­sään se­la­ta al­bu­mei­ta taak­se­päin. On­ko­han meil­lä sel­lai­sia ku­via? Olen­han it­se yleen­sä ol­lut ku­van ot­ta­ja­na. Puo­li­so­ni on huo­leh­ti­nut usein, et­tä myös mi­nus­ta ote­taan va­lo­ku­va. Hän on lei­kil­lään kyl­lä sa­no­nut, et­tä hä­nen it­sen­sä tar­vit­see muis­taa elä­mäs­tään vain se, min­kä sie­lun­sa sil­mil­lä muis­taa.

Van­ho­ja va­lo­ku­via al­bu­mei­hin jär­jes­tä­es­sä­ni tu­lee sa­man­lai­nen tun­ne, kuin kat­soi­si nuk­ku­vaa las­ta: kuin­ka olen kos­kaan voi­nut her­mos­tua noin iha­nil­le ipa­noil­le, jot­ka suu­rin sil­min kat­so­vat ka­me­raan? Tie­dän toki, mikä säh­lin­ki on saat­ta­nut ol­la en­nen ku­van ot­ta­mis­ta. Jois­ta­kin ku­vis­ta muis­taa vii­man, mikä ku­vaa otet­ta­es­sa ot­ti kas­voi­hin, tai au­rin­gon su­loi­sen läm­mön ku­va­not­to­het­kel­lä. On te­ra­peut­tis­ta käy­dä men­nyt­tä elä­mää läpi va­lo­ku­via kat­so­mal­la.

Myös ko­dis­sa esil­lä ole­vat ku­vat ovat tär­kei­tä. Py­säh­dyn jos­kus pyyk­ki­ko­ri kä­des­sä­ni sei­näl­lä ole­vien las­ten ku­vien tai pii­ron­gin pääl­lä ole­vien vih­ki­ku­vien ää­reen. Saa­tan myös heit­täy­tyä soh­val­le le­väh­tä­mään. Sii­tä nä­kee hy­vin las­ten­las­ten ku­vat vit­rii­ni­kaa­pis­sa. Tu­lee mie­leen toi­vo­mus, et­tä jos­pa mum­mels­son sai­si ol­la edes pik­ku­ril­li­nä hei­dän elä­mäs­sään. Näin pie­ni tyt­tö mum­mul­leen ker­ran lu­pa­si.

Vii­me ke­vät­tal­vel­la il­ta­pi­me­äl­lä läh­dim­me puo­li­so­ni kans­sa kä­ve­lyl­le ky­lä­tie­täm­me pit­kin. En­sim­mäi­sen mut­kan jäl­keen edes­säm­me oli us­ko­mat­to­man kau­nis näky: Syn­kät kor­ke­at kuu­set reu­nus­ti­vat tie­tä, jol­le oli juu­ri sa­ta­nut puh­das lumi. Täy­si kuu lois­ti yl­hääl­lä tien kes­ki­koh­dal­la. Tuli mie­leen: mikä va­lo­ku­vauk­sel­li­nen näky! Tie­sin kui­ten­kin, et­tä jos pa­lai­sin ka­me­raa ha­ke­maan, tun­nel­ma ta­kai­sin tul­les­sa­ni oli­si ohi. Jat­koim­me mat­kaam­me kä­vel­len rin­nak­kain. Tä­män het­ken tu­len var­maan mi­nä­kin muis­ta­maan sie­lun sil­min.