Olen nou­se­mas­sa ju­naan Tik­ku­ri­lan ase­mal­la. Mi­nul­la on paik­ka­lip­pu vau­nun toi­seen ker­rok­seen. Juna on täy­si ja mat­ka­lauk­ku pi­täi­si saa­da nos­te­tuk­si ta­va­ra­hyl­lyl­le.

– Voin­ko aut­taa nos­ta­maan lau­kun? nuo­ri mie­sää­ni ky­syy ta­ka­na­ni.

– Oi­kein mie­lel­lään, vas­taan kii­tol­li­se­na.

Pian ju­na­mat­kan jäl­keen olen me­nos­sa lu­en­to­ti­lai­suu­teen, joka pi­de­tään yli­o­pis­tol­la. Ky­syn nau­la­kon luo­na ru­pat­te­le­vil­ta opis­ke­li­joil­ta, mis­sä au­di­to­rio on.

– Au­di­to­rio on toi­ses­sa ker­rok­ses­sa. Minä voi tul­la näyt­tä­mään, opis­ke­li­ja­tyt­tö vas­taa iloi­ses­ti ja läh­tee nou­se­maan por­tai­ta.

Noi­ta mu­ka­via, hie­man yl­lät­tä­vi­ä­kin ko­ke­muk­sia yh­dis­tää ran­dom-mum­mous. Löy­sin tuon mai­ni­on kä­sit­teen Las­ten pol­ku -leh­den maa­lis­kuun nu­me­ros­ta. Sa­mal­la tun­nis­tin sii­tä it­se­ni. Olen noil­le nuo­ril­le ”tun­te­ma­ton, van­hem­pi ih­mi­nen eli kuka ta­han­sa”. Olen iloi­nen koh­da­tes­sa­ni avu­li­ai­ta ran­dom­nuo­ria!

On­nek­si ran­do­mih­mi­sen etu­ja voi saa­da vä­hän nuo­rem­pa­na­kin. Olin vuon­na 2007 työ­hön liit­ty­väl­lä mat­kal­la Ja­pa­nis­sa. Osa­kan len­to­ken­täl­tä piti pääs­tä Ki­o­toon. En osan­nut ja­pa­nia, mut­ta osa­sin ol­la apua tar­vit­se­van nä­köi­nen. Val­ta­vas­ta vä­ki­mää­räs­tä yk­si ih­mi­nen py­säh­tyi vie­ree­ni ja neu­voi kä­des­tä pi­tä­en. Sain os­tet­tua li­pun len­to­kent­tä­ju­naan, shut­t­leen ja pää­sin elä­mä­ni no­peim­paan ju­na­kyy­tiin.

Ju­na­mat­ka päät­tyi Ki­o­ton rau­ta­tie­a­se­mal­le, joka on yli puo­li ki­lo­met­riä pit­kä. Olin ih­meis­sä­ni, sil­lä ho­tel­lin piti ol­la lä­hel­lä ase­maa. Kai­voin ho­tel­li­va­rauk­sen lau­kus­ta ja näy­tin sitä yh­del­le ys­tä­väl­li­sen nä­köi­sel­le nuo­reh­kol­le mie­hel­le. Hän esit­ti viit­to­en ja il­meel­lään, et­tä voi läh­teä vie­mään mi­nut ho­tel­lil­le. Olin tuol­le tun­te­mat­to­mal­le op­paal­le enem­män kuin kii­tol­li­nen. On­nek­si hän ei kul­ke­nut ohi!

Kun minä ai­koi­naan muu­tin opis­ke­le­maan Tam­pe­reel­le, ih­met­te­lin ohi­kul­ke­mis­ta. Ka­duil­la ja lii­ken­ne­vä­li­neis­sä liik­kui pal­jon il­meet­tö­miä ih­mi­siä. Ilois­ta pu­het­ta ja ter­veh­ti­mi­siä kuu­li lä­hin­nä kou­lu­lais­ten ja nuor­ten po­ru­kois­ta. En tie­ten­kään odot­ta­nut, et­tä joku oli­si ter­veh­ti­nyt mi­nua, kos­ka en tun­te­nut juu­ri ke­tään uu­del­la paik­ka­kun­nal­la. Mi­nun piti so­peu­tua pai­kal­li­seen käy­tän­töön ja sii­hen, et­tei tun­te­mat­to­mien kes­kel­lä ol­lut kan­nat­te­le­via kä­siä.

Vaik­ka en it­se käy­tä Fa­ce­boo­kia, Ins­tag­ra­mia tai mui­ta jat­ku­vaa päi­vi­tys­tä vaa­ti­via so­si­aa­li­sen me­di­an pal­ve­lui­ta, olen miet­ti­nyt, ele­tään­kö so­mes­sa ku­ten isos­sa kau­pun­gis­sa, ohi­kul­kien. So­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa voi ha­lu­tes­saan seu­ra­ta sa­to­jen, jopa tu­han­sien ih­mis­ten ar­kie­lä­mää, to­del­li­sia tai vää­ren­net­ty­jä ku­via ja si­jain­ti­tie­to­ja lä­hes re­aa­li­a­jas­sa. Us­kal­lan aja­tel­la, et­tä osa seu­rat­ta­vis­ta on ran­dom­hen­ki­löi­tä eli kei­tä ta­han­sa. Ran­dom­hen­ki­löi­den kans­sa vuo­ro­vai­ku­tus voi toki yl­lät­tää myön­tei­ses­ti, ku­ten mi­nul­le on ran­dom-mum­mo­na käy­nyt, mut­ta mo­nes­ti yl­lä­tys saat­taa ol­la kiel­tei­nen, kos­ka ei tar­vit­se vä­lit­tää tun­te­mat­to­man ko­ke­muk­sis­ta.

So­men vai­ku­tuk­ses­ta myös ko­to­na voi­daan kul­kea tois­ten per­heen­jä­sen­ten ohi. Is­tu­taan eh­kä sa­mas­sa huo­nees­sa, mut­ta ol­laan tois­ten ta­voit­ta­mat­to­mis­sa. Kuu­lin ker­ran seu­raa­van­lai­sen ta­pauk­sen.

Per­heen isäl­lä oli asi­aa kou­lu­po­jal­le, joka is­tui sa­mas­sa huo­nees­sa. Isä sa­noi po­jan ni­men usei­ta ker­to­ja, mut­ta poi­ka ei vas­tan­nut, vaik­ka is­tuu pa­rin met­rin pääs­sä. Isä ajat­te­li, et­tä mi­nä­pä soi­tan po­jal­le. Pu­he­li­men ää­neen poi­ka on tä­hän as­ti re­a­goi­nut no­pe­as­ti. Po­jan pu­he­lin hä­lyt­ti usei­ta ker­to­ja ja il­moit­ti lo­pul­ta: Ta­voit­te­le­maan­ne hen­ki­löön ei juu­ri nyt saa­da yh­teyt­tä. Poi­ka nou­si ja kä­ve­li isän­sä ohi huo­nee­seen­sa.

Mie­tin, oli­ko poi­ka sa­nan­mu­kai­ses­ti muis­sa maa­il­mois­sa? Ha­lu­aa­ko poi­ka oi­ke­as­ti heit­täy­tyä tun­te­mat­to­mak­si vai ei­kö ko­ti­vä­ki vain mah­du uu­teen elä­män­pii­riin?

Var­mas­ti mo­nis­sa ko­deis­sa on so­vit­tu ne­tin käy­tön pe­li­sään­nöis­tä. Mie­les­tä­ni hy­viin käy­tös­ta­poi­hin kuu­luu, et­tei kän­nyk­kää räp­lä­tä ky­läs­sä, ruo­ka­pöy­däs­sä tai tois­ten kans­sa ju­tel­les­sa. On kaik­kien yh­tei­nen asia huo­leh­tia, et­tem­me tule ran­do­meik­si lä­hei­sil­le ih­mi­sil­le.