Hy­vin kyl­mä­nä pak­ka­saa­mu­na kän­nyk­kään il­mes­tyy hy­vä­en­tei­nen vies­ti. Tie­dän, et­tä lap­sen­lap­se­ni is­tuu tuo­hon ai­kaan tak­sis­sa mat­kal­la kou­luun. Vaih­dam­me sää­tie­dot ja ly­hy­et kuu­lu­mi­set. Toi­vo­tan po­jal­le mu­ka­vaa kou­lu­päi­vää. Hän vas­taa: “Mu­ka­vaa päi­vää si­nul­le, mitä teet­kään.”

Lap­sen toi­vo­tus tun­tuu va­paut­ta­van jos­ta­kin. Saan oi­val­li­sen ti­lai­suu­den poh­tia, mik­si koen te­ke­mis­ten ky­se­lyn ja ar­vi­oin­nin niin vai­ke­a­na. Mie­li al­kaa teh­dä mo­ni­ta­hois­ta ana­lyy­sia vaa­ti­muk­sis­ta, pai­neis­ta ja mit­tauk­sis­ta. Tun­nen, et­tä nii­tä on ol­lut tar­jol­la kai­kil­la elä­män osa-alu­eil­la. En moi­ti yh­teis­kun­nan tar­jo­a­mia ar­vok­kai­ta me­ka­nis­me­ja, joil­la las­te­ni pi­tuu­det, pai­not ja ka­riek­set on kir­jat­tu muis­tiin. Poh­din ko­ke­muk­si­a­ni sii­tä, mi­ten mi­nua ja te­ke­mi­si­ä­ni on pun­nit­tu ja mi­tat­tu eri­lai­sil­la as­tei­koil­la ja ää­nen­pai­noil­la.

Usein vaa­ti­muk­set ja ver­tai­lut ovat las­keu­tu­neet har­ti­oil­le ja sy­dä­mel­le ky­sy­myk­si­nä. Olet­ko sinä teh­nyt 110 pro­sen­tin työ­pa­nok­sen töis­sä, ko­to­na, van­hem­pai­nil­lois­sa, rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­mi­kun­nis­sa ja työ­vuo­rois­sa? Olet­ko ke­rän­nyt mar­jat, sii­von­nut, om­mel­lut, teh­nyt li­ha­pul­lat, opet­ta­nut lap­sil­le au­to­kou­lun, kes­kus­tel­lut tai­ta­vas­ti las­ten ikä­ta­son mu­kai­ses­ti, ot­ta­nut elä­män ko­et­te­le­muk­set siu­nauk­se­na ja per­heen yh­te­näi­syyt­tä ra­ken­ta­va­na? Olet­ko ol­lut en­na­koi­vas­ti ide­aa­li­nen yh­dis­tel­mä ro­bo­tiik­kaa, kei­no­ä­lyä ja kaik­ki ko­lot täyt­tä­vää rak­kaut­ta ja myö­tä­e­lä­mis­tä?

Myön­tei­sis­tä vas­tauk­sis­ta saa hy­vin ly­hy­en lis­tan. Riit­tä­mät­tö­myyk­sis­tä pal­jon pi­dem­män. Toi­saal­ta ver­tai­lu­a­se­tel­man saa syn­ty­mään hy­vin vä­häl­lä mie­li­ku­vi­tuk­sel­la. Sii­nä minä olen oi­ke­as­taan ai­ka hyvä. Esi­mer­kik­si kun is­tun ta­va­ra­ta­lon ur­hei­lu­vä­li­ne­o­sas­tol­la so­vit­ta­mas­sa mo­no­ja. Tut­tu ää­ni ky­syy ta­kaa­päin:

– Si­nä­kö, Lii­sa, hiih­dät? Hiih­dät­kö pit­ki­ä­kin mat­ko­ja? Minä olen hiih­tä­nyt jo 400 ki­lo­met­riä tänä tal­ve­na.

– Ajat­te­lin os­taa uu­det suk­set. Minä hiih­te­len lä­hi­pel­lol­la omaa lenk­ki­ä­ni, vas­taan vä­hän se­li­tel­len.

– On­ko si­nul­la pit­kä lenk­ki? Vai hiih­dät­kö mon­ta lenk­kiä pe­räk­käin? tut­tu ky­syy.

– Ei se lenk­ki ole pit­kä. Minä hiih­dän muu­ta­man len­kin. Olen lu­van­nut it­sel­le­ni, et­ten hiih­dä it­se­ä­ni nään­nyk­siin. Lo­pe­tan sii­nä vai­hees­sa, kun on hyvä mie­li. Sil­loin on mu­ka­va läh­teä toi­sen­kin ker­ran la­dul­le. En mer­kit­se hiih­to­ja­ni muis­tiin, kuu­len vas­taa­va­ni.

Ver­tai­lu­ko­ke­muk­sen jäl­keen aja­tuk­se­ni pa­laa­vat lap­suu­teen. Isä os­ti mi­nul­le uu­det, si­ni­set puu­suk­set, kun olin 11-vuo­ti­as. Suk­sen poh­jaan lai­tet­tiin kynt­ti­lää li­sää­mään vauh­tia. Il­mei­ses­ti vauh­tia tuli lii­kaa, kos­ka toi­nen suk­si kat­ke­si. Isä paik­ka­si suk­sen siis­til­lä puu­lis­tal­la, mut­ta kor­ja­tut suk­set ei­vät ol­leet uu­den­ve­roi­set. Kou­lu­ai­kaan hiih­to­mat­ko­ja mer­kat­tiin vaa­le­an­pu­nai­sel­le kor­til­le. Tie­tyn ki­lo­met­ri­mää­rän jäl­keen sai lu­nas­taa ho­pe­an­vä­ri­sen rin­ta­mer­kin. Mi­nul­la on tuol­lai­nen rin­ta­merk­ki tal­les­sa, jo­ten enää ei tar­vit­se ke­rä­tä hiih­to­mer­kin­tö­jä!

Mit­taa­mis­ta ja ver­tai­lu­ar­vo­ja tar­jo­taan myös sel­kä­kun­tou­tuk­ses­sa. Fy­si­o­te­ra­peut­ti pu­huu asi­an­tun­te­vas­ti syk­keen mer­ki­tyk­ses­tä oman ter­vey­den ja kun­non ar­vi­oin­nis­sa. Jo­kai­sel­le osal­lis­tu­jal­le ha­lu­taan aset­taa ta­voit­tei­ta, joi­ta voi­daan tar­kas­tel­la seu­raa­vil­la ker­roil­la.

– En­täs, jos on ihan hyvä näin? esi­tän fy­si­o­te­ra­peu­til­le.

– Jos sinä nou­set sau­vo­jen kans­sa mä­el­le usei­ta ker­to­ja, vä­hi­tel­len sy­ke­ar­vot pa­ra­ne­vat, hän vas­taa.

– En­täs, jos on ihan hyvä näin? Minä en mil­lään jak­sai­si mi­ta­ta en­kä kir­ja­ta muis­tiin, mitä teen tai jä­tän te­ke­mät­tä, ko­e­tan se­lit­tää.

Vas­tuul­li­se­na ih­mi­se­nä fy­si­o­te­ra­peut­ti ei va­pau­ta mi­nua ko­ti­teh­tä­väs­tä. Pää­tän it­se, et­tä näin on hyvä. En jak­sa pa­neu­tua syk­keen seu­ran­taan. Pian opin nuo­rem­mil­ta liik­ku­jil­ta, et­tä no­pe­as­ti yleis­ty­neet mus­tat ”ran­ne­ren­kaat” mit­taa­vat muun mu­as­sa sy­ket­tä. Olen näh­nyt noi­ta ran­nek­kei­ta myös val­koi­si­na, ko­run nä­köi­si­nä. Kos­ka en ole jak­sa­nut pe­reh­tyä sy­ke­tie­tou­teen ja olen huo­no pi­tä­mään ko­ru­ja, en vie­lä­kään toi­vo sy­ke­mit­ta­ria äi­tien­päi­vä­lah­jak­si.

Em­me me ai­na osaa ol­la hie­no­tun­tei­sia ja myö­tä­e­lä­viä, kun lä­hes­tym­me toi­sia ih­mi­siä. Jos­kus ute­li­aat ky­sy­myk­set ja tök­säy­tyk­set jää­vät pit­kik­si ajoik­si mie­leen. It­sel­le tär­keis­sä ja her­kis­sä asi­ois­sa olem­me valp­pai­ta, haa­voit­tu­via ja hi­taas­ti toi­pu­via. Mi­nus­ta ajat­te­le­ma­ton­ta käy­tös­tä ei voi tul­ki­ta myö­tä­e­lä­mi­sek­si ei­kä small tal­kik­si. It­sel­le­ni lä­hi­vuo­si­na tois­tu­vas­ti esi­tet­ty ky­sy­mys: ”Mi­ten sinä saat ai­ka­si ku­lu­maan, kun et ole 110%n pai­neel­la mu­ka­na kai­kes­sa?” ei ole tun­tu­nut mu­ka­val­ta. Ai­ka on kui­ten­kin ku­lu­nut hy­vin.

Minä en ole pe­ri­nyt en­kä op­pi­nut small tal­kia, vaik­ka se saat­taa ol­la hy­vin­kin kä­te­vä kom­mu­ni­koin­ti­vä­li­ne. En ole ai­na eh­kä tar­peek­si­kaan kiin­nos­tu­nut kans­saih­mis­ten asi­ois­ta. Toi­saal­ta olen pe­ri­nyt yh­den asi­an, jon­ka mit­taa­mi­ses­sa olen tois­tai­sek­si pär­jän­nyt. Pe­rin al­hai­sen ve­ren­pai­neen. Sen avul­la ei voi kom­mu­ni­koi­da, mut­ta sil­lä voi ol­la käyt­töä niin ku­vi­tel­tu­jen kuin oi­kei­den­kin vaa­ti­mus­ten ja ver­tai­lu­jen kes­tä­mi­ses­sä.