Pi­ha­pii­rim­me reu­nas­sa on pu­nai­nen hir­si­ait­ta. Ra­ken­nus on ol­lut sii­nä niin kau­an kuin minä muis­tan ja vuo­si­lu­ku­mer­kin­tö­jen pe­rus­teel­la pal­jon kau­em­min. Ra­ken­nus on jos­sain vai­hees­sa tuo­tu ja koot­tu ny­kyi­sel­le pai­kal­leen kah­des­ta osas­ta. Ait­ta­ra­ken­nus on kak­si­ker­rok­si­nen, ja sii­nä on yh­teen­sä kah­dek­san ait­taa.

Mum­mo ja äi­ti käyt­ti­vät ylä­ker­rok­sen ai­tois­ta ni­miä: jy­vä­ait­ta, ren­ki­ait­ta, jau­ho­ait­ta ja nuk­ku­mi­sait­ta. Ala­ker­ran ai­tat oli­vat hei­dän pu­heis­saan: liha-ait­ta, ro­ju­ait­ta, elo­ait­ta/jau­ho­ait­ta ja vaa­te­ait­ta. Jau­ho­ait­to­jen vä­lil­lä me­nee si­säl­lä por­taat. Lap­se­na se oli mi­nus­ta hie­no asia.

Haa­vei­lin jos­kus omas­ta kak­si­ker­rok­si­ses­ta ai­tas­ta. Vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä ait­to­jen ni­mis­sä on ta­pah­tu­nut muu­ta­mia muu­tok­sia. Ren­ki­ai­tan ni­mek­si on va­kiin­tu­nut aar­re­ait­ta, kos­ka tuo­hon ait­taan on ker­ty­nyt van­haa ta­va­raa. Tä­män kir­joi­tuk­sen ta­pah­tu­mat liit­ty­vät eni­ten vaa­te­ait­taan, joka on pu­he­kie­les­sä na­ve­tan­puo­lei­nen ala-ait­ta.

Kou­lu­tyt­tö­nä minä nu­kuin vuot­ta van­hem­man sis­ko­ni In­ke­rin eli In­ken kans­sa vaa­te­ai­tas­sa mo­ne­na ke­sä­nä. Ait­ta lai­tet­tiin ke­sä­kun­toon ke­vät­juh­la­vii­kol­la. Vuo­de­vaat­teet eli re­ki­peit­to, ol­ki­pat­jat ja tyy­nyt tuu­le­tet­tiin. Sei­nät rip­sut­tiin ja lat­tia luu­tut­tiin. Lat­ti­al­le otet­tiin ai­tan or­rel­ta pie­ni mat­to. Sii­vouk­sen lo­puk­si teki mie­li lait­taa luon­non­kuk­kia mal­jak­koon. Tou­ko­kuun lo­pus­sa pi­ha­pii­ris­sä ei ol­lut juu­ri va­lin­nan­va­raa. Niin­pä toim­me ait­taan tuo­me­nok­sia. Al­kuil­las­ta ne näyt­ti­vät kau­niil­ta ja tuok­sui­vat hy­väl­le. En­nen yö­tä ne oli pak­ko nos­taa ulos.

Nu­kuin In­ken kans­sa yh­tei­ses­sä puu­sän­gys­sä yh­tei­sen re­ki­pei­ton al­la. Re­ki­pei­tos­sa oli toi­nen puo­li lam­paan­kar­vaa ja toi­nen puo­li äi­tim­me ku­to­maa vil­la­kan­gas­ta. Peit­to oli käy­tän­nöl­li­nen. Se so­vel­tui tal­vi­pak­ka­sel­la he­vo­sen re­keen ja ke­säl­lä ait­ta­pei­tok­si.

Jos­kus joku ka­ve­reis­ta oli tu­los­sa In­ken ja mi­nun li­säk­si ait­taan nuk­ku­maan. Tuol­loin tar­vit­tiin kol­mas nuk­ku­ma­paik­ka. Puu­sän­kyyn mah­tui kyl­lä kol­me nuk­ku­jaa vie­rek­käin, kun jo­kai­nen lait­toi ja­lat sa­mal­la ta­val­la kouk­kuun. Ai­tas­sa oli kan­gas­pääl­lys­tei­nen puu­run­koi­nen soh­va­sän­ky, jota meil­lä sa­not­tiin ses­lon­gik­si. Se oli nuk­ku­ma­pai­kak­si kova, mut­ta pää­tim­me ko­keil­la, voi­si­ko sii­nä nuk­kua. So­vim­me, et­tä se, joka pys­tyy nuk­ku­maan ses­lon­gin pääl­lä, on in­ti­a­lai­nen fa­kii­ri.

Ai­tan oves­sa oli iso luk­ko, joka oli mei­dän mie­les­tä han­ka­la käyt­tää. Avain­kin oli noin 30 sent­tiä pit­kä. Pi­dim­me kui­ten­kin oven lu­kos­sa. Sil­loin saa­toim­me luot­taa, et­tei­vät kis­saa isom­mat kul­ki­jat pää­se si­säl­le. Kis­soil­le oli oven ala­reu­nas­sa kolo. Va­li­tet­ta­vas­ti kis­sa­ko­loa käyt­ti­vät al­ku­ke­säs­tä iti­kat ja lop­pu­ke­säs­tä kär­pä­set. Kum­mat­kin op­pi­vat kier­tä­mään nas­toil­la kiin­ni­tet­ty­jä kan­gas­pa­la­sia.

Ai­tas­sa oli mu­ka­va kuun­nel­la sa­teen ro­pi­naa. Sii­hen liit­tyi se po­si­tii­vi­nen puo­li, et­tä saim­me ol­la ka­ton al­la sa­teel­ta suo­jas­sa. Käy­tim­me tätä po­si­tii­vis­ta ajat­te­lua In­ken kans­sa myös uk­ko­sel­la. Opet­te­lim­me kes­kit­ty­mään si­säl­lä oloon sa­la­moi­den ja jy­ri­nän pel­kää­mi­sen si­jas­ta. Us­kon saa­nee­ni ”nois­ta har­joi­tuk­sis­ta” pe­rus­tan sil­le, et­tä en pel­kää uk­kos­ta.

Luul­ta­vas­ti mi­nun mie­li­ku­vi­tuk­se­ni oli par­haim­mil­laan noi­na ke­säi­si­nä il­toi­na, kun In­ke ja minä “ol­tiin A:ta”. Se oli mei­dän kah­den oma mie­li­ku­vi­tus­maa­il­ma, jo­hon ei kos­kaan osal­lis­tu­nut ke­tään mui­ta. Saa­toim­me jat­kaa ai­em­pia ta­ri­noi­ta tai kek­siä uu­det hen­ki­löt. Pää­hen­ki­löt te­ki­vät ja sai­vat mo­nen­lais­ta, mitä me juu­ri ja juu­ri osa­sim­me ku­vi­tel­la ja haa­veil­la. Eh­kä nois­sa ku­vi­tel­mis­sa oli sa­mo­ja ai­nek­sia kuin tä­män päi­vän tyt­tö­jen Bar­bie-lei­keis­sä.

Muis­tan, mi­ten meil­lä oli yh­te­nä il­ta­na taas ol­lut In­ken kans­sa hy­vät yh­tei­set ju­tut. Poh­dim­me, voi­ko kah­del­la ih­mi­sel­lä ol­la myös yh­tei­set aja­tuk­set. Voi­si­ko tuol­lai­nen pi­sim­mäl­le vie­ty­nä joh­taa sii­hen, et­tä kah­del­ta tyy­nyl­tä nou­see yh­tei­nen uni? Ku­kaan ei ole vie­lä rat­kais­sut tuo­ta poh­din­taa­ni.

Konk­reet­ti­sem­paa vaih­te­lua ait­tail­toi­hin saa­tiin lä­hi­kir­jas­tos­ta. Luim­me lai­na­kir­jo­ja niin myö­hään, kuin hä­mär­ty­väs­sä il­las­sa suin­kin näki. Isä oli vä­hän sitä miel­tä, et­tä minä ja In­ke saim­me jo kou­lu­tyt­töi­nä sil­mä­la­sit ni­me­no­maan hä­mä­räs­sä ai­tas­sa lu­ke­mi­sen vuok­si. To­sin sil­mä­la­se­ja al­koi noi­hin ai­koi­hin ol­la myös ai­tat­to­mien per­hei­den lap­sil­la. Jos­kus har­voin meil­lä oli mark­ka ra­haa. Sil­lä sai tuo­hon ai­kaan pus­sin Fa­ze­rin Par­hai­ta. Jom­pi kum­pi meis­tä pyö­räi­li kaup­paan en­nen il­taa. Voin vie­lä­kin tun­tea vaih­te­le­van kar­kin maun ja ru­ti­nan suus­sa­ni.

Van­him­mat vel­je­ni Mat­ti ja Ta­pa­ni nuk­kui­vat jos­sain vai­hees­sa ylä­ker­ran nuk­ku­mi­sai­tas­sa. Ke­säi­nen ait­ta­kau­si sai ai­van uu­sia ulot­tu­vuuk­sia, kun Mat­ti al­koi käy­dä Jo­en­suus­sa seu­rois­sa ja il­ta­ky­läs­sä. Kun Mat­ti pa­la­si ko­tiin klo 23.15 lin­ja-au­tol­la, hä­nel­lä oli ai­tan­por­tail­la kii­tol­li­nen kuu­li­ja­kun­ta. Ma­tin ko­ke­muk­set ava­si­vat mi­nul­le uu­den maa­il­man: iso seu­ra­paik­ka, uu­sia ni­miä, uu­sia ky­lä­paik­ko­ja, uu­sia ta­po­ja viet­tää ai­kaa yh­des­sä. Vä­hi­tel­len nuo kuu­lu­mi­set toi­vat lu­kui­sia len­to­pal­lo­pe­le­jä ja nuo­ti­o­kah­ve­ja myös mei­dän ai­tan taak­se ja pi­ha­pii­riin.