Olin erää­nä syk­syn vii­kon­lop­pu­na rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jär­jes­tä­mäs­sä jo pe­rin­teek­si muo­dos­tu­nees­sa nais­ten vir­kis­täy­ty­mis­vii­kon­lo­pus­sa. En­sin mie­tin, eh­din­kö läh­teä, mut­ta sit­ten ajat­te­lin, et­tei mei­dän huus­hol­li kaa­du sii­hen, et­tä olen yh­den vii­kon­lo­pun pois­sa. Pää­tin, et­tä me­nen ja olen siel­lä alus­ta lop­puun as­ti – otan it­sel­le­ni ai­kaa.

Kun per­jan­tai-il­ta­na tu­lin vä­sy­nee­nä ja nuh­jaan­tu­nee­na työ­vii­kon jäl­keen seu­ra­kun­tam­me lei­ri­kes­kuk­seen, tun­tui kuin oli­sin ko­tiin tul­lut! Tut­tu­ja, mu­ka­via nai­sia oli vas­tas­sa. Vii­kon­lo­pun ide­a­na oli, et­tä jo­kai­nen sai­si vir­kis­täy­tyä omal­la ta­val­laan. Tar­jol­la oli oh­jel­maa ja hy­vää ruo­kaa. Jo­kai­nen sai va­paas­ti va­li­ta osal­lis­tui­ko vai ei. Meil­lä oli mai­nio kok­ki, jol­la oli tyt­tä­riä apu­naan. Oli nau­tin­to saa­da is­tua val­mii­seen pöy­tään syö­mään her­kul­lis­ta ruo­kaa!

Ilo­nam­me oli myös muu­ta­mia vau­vo­ja ja hie­man isom­pia lap­sia. Seu­ra­sin var­sin­kin pien­tä mie­he­nal­kua, joka on omas­sa elä­mäs­sään toi­sel­la vuo­del­la. Hän naut­ti sel­väs­ti, kun oli ti­laa liik­kua, tut­kia paik­ko­ja ja kul­jet­taa vaik­ka­pa lat­ti­a­har­jaa. Ja vä­liin hän kävi oman äi­tin­sä luo­na var­mis­ta­mas­sa – mi­nun äi­ti!

Teim­me po­ru­kal­la sau­va­kä­ve­lyn syk­syi­seen met­sään, mut­ta kun­to­pii­riin en osal­lis­tu­nut. Hain it­sel­le­ni rau­haa me­ren ran­nas­ta. Kuun­te­lin aal­to­jen tau­ko­a­ma­ton­ta ran­taan vyö­ry­mis­tä. Seu­ra­sin viit­tä jout­sen­ta, jot­ka tank­ka­si­vat it­se­ään en­nen pit­kää muut­to­mat­kaa. Ihai­lin al­ka­vaa rus­kaa. Nau­tin hal­ko­jen kär­rää­mi­ses­tä ran­ta­sau­nal­le, tu­len sy­tyt­tä­mi­ses­tä kiu­kaa­seen. Sit­ten oli­kin mu­ka­va pa­la­ta tois­ten luo.

Lau­an­tai-il­ta­na saim­me vie­raak­sem­me van­hem­man nai­sen, joka piti pu­heen­vuo­ron nais­ten kes­ki­näi­ses­tä kans­sa­käy­mi­ses­tä. Pu­huim­me äi­din ja lap­sen suh­tees­ta, nai­se­na jak­sa­mi­ses­ta, lä­heis­suh­teis­ta ja myös me­di­a­ko­hus­ta, joka on kos­ket­ta­nut myös mei­tä. Kun kuun­te­lin pu­heen­vuo­ron pi­tä­jää, mie­lee­ni tu­li­vat Raa­ma­tun ai­ka­na elä­neet van­hat vii­saat nai­set. Eri­tyi­se­nä lah­ja­na koin sen, et­tä mei­tä oli ko­koon­tu­mi­ses­sam­me mu­ka­na mo­ne­ni­käi­siä ja eri elä­män­ti­lan­teis­sa ole­via nai­sia. Us­kon, et­tä saim­me toi­sil­tam­me hy­viä eväi­tä ar­ki­päi­vääm­me.

Lo­puk­si nä­kyi konk­reet­ti­ses­ti se suu­ri nai­se­ner­gia mikä meis­sä on, pai­kat oli­vat het­kes­sä sii­vot­tu. Vir­kis­täy­ty­nee­nä, hy­mys­sä suin, läh­dim­me ko­tiin. Koin, et­tä Ju­ma­la oli siu­nan­nut yh­des­sä­o­lom­me.