Taas on uu­si ka­len­te­ri löy­tä­nyt paik­kan­sa keit­ti­ön sei­näl­tä. Vuo­si on vaih­tu­nut ja en­sim­mäi­nen viik­ko on jo men­nyt me­no­jaan.

Kir­joit­ta­es­sa­ni tä­män­ker­tais­ta blo­gia on iha­na jou­lu­nai­ka vie­lä kä­sil­lä, jo­ten ajat­te­len pa­la­ta sii­hen vie­lä.

Jou­lu­val­mis­te­lut su­jui­vat pik­ku­hil­jaa. Ko­din ko­ris­te­lua, jou­lu­va­lo­ja ja jo­tain lei­po­muk­si­a­kin. Täy­tyi­hän tu­paan her­kul­lis­ta tuok­sua saa­da. Olen jos­kus ai­kai­sem­pi­na vuo­si­na lei­pais­sut ai­na taa­te­li­ka­kun ja he­del­mä­ka­kun jou­luk­si. Mut­ta muu­ta­maan vuo­teen en ole enää nii­tä­kään viit­si­nyt rä­pös­tel­lä, kun ei­vät ai­na ole on­nis­tu­neet. Niin­pä luo­vu­tin ja olen käyt­tä­nyt hy­väk­se­ni myy­jäis­pöy­tien run­saut­ta.

Nyt kui­ten­kin yl­lä­tin it­se­ni­kin ja hom­ma­sin taa­te­li­kak­ku­tar­peet ja se­koit­te­lin tai­ki­nan. Vuo­kaa uu­niin lait­ta­es­sa­ni lau­suin van­han las­ten­lo­run: tule hyvä kak­ku, elä tule paha kak­ku. Jän­ni­tyk­sel­lä odot­te­lin tu­los­ta, mo­neen ker­taan piti käy­dä kurk­ki­mas­sa uu­nin­luu­kun läpi pais­tu­mi­sen edis­ty­mis­tä. Ja voi sitä iloa, kun her­kul­li­sen ka­kun uu­nis­ta nos­tin. Hy­vin se on­nis­tui ja olin­pa­han mie­lis­sä­ni. Niin­kin pie­nes­tä asi­as­ta voi ih­mi­nen tul­la on­nel­li­sek­si. Ku­mo­sin hie­man jääh­ty­neen täy­del­li­sen tuok­su­van ka­kun odot­ta­maan pöy­tä­ta­sol­le.

Koh­ta poi­ka tuli pis­täy­ty­mään lem­mik­kin­sä kans­sa, ei­kä huo­mat­tu seu­ra­ta koi­ran liik­ku­ja. Ja kuin­ka ol­la­kaan, ei­hän koi­ra voi­nut tie­tää, et­tä herk­ku oli tar­koi­tet­tu jou­lu­pöy­tään ei­kä sil­le. Kyl­lä rää­käi­sin, kun keit­ti­öön men­nes­sä­ni ta­pa­sin hur­tan lo­tai­se­mas­sa kak­kua pa­rem­piin sui­hin­sa. Niin klas­si­nen ta­paus, ai­van kuin Mum­mo Ank­ka ja Pu­li­va­ri, vaik­kei kak­ku jääh­ty­nyt­kään ik­ku­na­lau­dal­la. Kyl­lä se vä­hän siep­pa­si.

”Söi­kö Hal­ti mum­mun kaa­pe­li­ka­kun?” ih­met­te­li pie­ni lap­sen­lap­si sil­mät ym­myr­käi­si­nä. Koi­ra lui­mis­te­li omis­ta­jan­sa jal­ko­jen juu­res­sa, kun an­noin po­jal­le ukaa­sin, et­tä odot­te­len­pa sit­ten hä­nel­tä kak­kua jou­lu­kah­vil­le. Niin­pä aa­to­naat­to­na il­mes­tyi keit­ti­ön pöy­däl­le upea taa­te­li­kak­ku, kun dii­li naa­pu­rin lei­pu­rin kans­sa oli on­nis­tu­nut, urak­ka oli hoi­tu­nut.

Jou­lu­na­lu­sai­koi­na per­he­pii­ris­säm­me on ol­lut mo­nen­lai­sia asi­oi­ta. On ol­lut huol­ten täyt­tä­miä ja ru­kouk­sin eteen­päin saa­tel­ta­via päi­viä. Mut­ta on ol­lut pal­jon ilo­nai­hei­ta­kin. Jo­ten­kin tämä jou­lu­nai­ka on ol­lut kii­tol­li­suut­ta täyn­nä.

Jou­lu­mie­li al­koi jo Lu­ci­an päi­vä­nä pi­de­tyis­tä häis­tä. On­nel­li­set nuo­ret sai­vat toi­sen­sa. Häi­tä odo­tel­les­sa oli jän­ni­tys­tä il­mas­sa, pää­si­si­vät­kö kaik­ki per­heen­jä­se­net juh­laan mu­kaan. Oli ter­vey­son­gel­maa ja pari vii­mei­sil­lään ole­vaa odot­ta­vaa äi­tiä. Mut­ta lo­pul­ta hy­vin kävi, kaik­ki pää­sim­me juh­lis­ta­maan nuor­ta on­nea.

Pie­ni tyt­tö­vau­va saa­pui­kin maa­il­maan viik­koa en­nen jou­lua ja näin eh­ti ilah­dut­ta­maan mei­dän tu­van jou­lu­vä­keä. Oli niin iha­na kat­sel­la tuo­ta su­lois­ta vas­ta­syn­ty­nyt­tä jou­lu­e­van­ke­liu­mia kuun­nel­les­sa. Tuli to­del­la lä­hel­le Jee­sus-lap­sen syn­ty­mä.

Toi­sen jou­lun­lap­sen syn­ty­mä­tie­toa odo­tel­tiin har­taas­ti. Minä toi­voin, et­tä oli­sin saa­nut syn­ty­mä­päi­vä­lah­jak­se­ni lap­sen­lap­sen. Olen syn­ty­nyt jou­lu­päi­vä­nä, mis­tä en lap­se­na ty­kän­nyt yh­tään, kos­ka se jäi lii­kaa jou­lu­to­hi­nan jal­koi­hin. Vart­tu­neem­pa­na olen ihan tyy­ty­väi­nen syn­ty­mä­päi­vää­ni, kun me­nee vä­hän kuin omal­la pai­nol­laan. Toki sil­loin kah­vi­tel­laan per­he­pii­ris­sä suu­rel­la po­ru­kal­la ja ai­na jon­kun lah­jan­kin olen saa­nut. Uu­sin pie­no­kai­nen ei ke­ren­nyt syn­ty­mä­päi­väk­se­ni, mut­ta Ta­pa­nin­päi­vä­nä saim­me ilou­u­ti­sen, kun toi­nen pie­ni tyt­tö­nen oli syn­ty­nyt tuo­den iloa mu­ka­naan. Eh­kä hä­net­kin pää­sem­me nä­ke­mään pi­ak­koin.

Pari viik­koa on tääl­lä mum­mu­las­sa ol­lut hie­man hu­rak­kaa, kun po­ruk­kaa on tul­lut ja men­nyt kuin ris­tey­sa­se­mal­la. Jo­ku­nen lap­si­per­he­kin pää­si käy­mään. Vä­li­päi­vi­nä nel­jä oma­toi­mis­ta tei­ni­tyt­tö­ser­kus­ta oli mei­tä ilah­dut­ta­mas­sa ja vii­mei­sim­pi­nä pari nuor­ta mies­tä toi­vat ter­vei­siä ete­läs­tä ja ma­joit­tui­vat mum­mu­las­sa las­ket­te­lun lo­mas­sa. Mu­ka­va oli ta­va­ta hei­tä­kin ja ky­sel­lä kuu­lu­mi­sia.

Koh­ta­pa jo odo­tel­laan­kin ris­ti­äi­siä ja vie­lä yh­den uu­den lap­sen­lap­sen syn­ty­mää en­si kuus­sa.

Vuo­si on alus­sa ja tu­le­vai­suus on vie­lä su­mu­ver­hon ta­ka­na. Ei voi tie­tää mitä kaik­kea se tuo tul­les­saan. To­teu­tu­vat­ko haa­veet ja toi­veet? Saam­me­ko py­syä ter­vei­nä? Mo­nen­lais­ta­han sitä mah­tuu tä­hän­kin vuo­teen, niin kuin ai­na. On var­maan iloa ja kii­tol­li­suut­ta, mut­ta myös har­mai­ta um­pi­han­ki­päi­viä. Sil­ti sy­dän le­pää luot­ta­muk­ses­sa, et­tä Ju­ma­la oh­jaa sil­loin­kin, kun on vai­ke­aa. Saam­me jat­kaa mat­kaa toi­von nä­kö­a­lat mie­les­sä.

Ke­vä­tau­rin­ko pil­kis­te­lee jo pui­den ta­kaa ja valo li­sään­tyy. Jou­lun­kin olem­me rii­su­neet pois, vaik­ka se tun­tuu­kin ai­na vä­hän hai­ke­al­ta.