Olen kii­tol­li­nen, kun saan kuu­lua iha­naan äi­tien ja mum­muih­mis­ten ys­tä­vä­po­ruk­kaan. Ko­koon­num­me ai­ka ajoin jon­ne­kin kuu­lu­mi­sia vaih­ta­maan. Kai­kil­la ei ai­na ole mah­dol­li­suut­ta pääs­tä yh­tei­seen ta­paa­mi­seen. Sil­loin nau­tim­me yh­des­sä­o­los­tam­me pie­nem­mäl­lä po­ru­kal­la. On mo­nen­lai­sia es­tei­tä jou­ta­mi­sel­le. Jol­la­kin ter­vey­son­gel­mat, toi­sel­la työ tai muut vel­voit­teet ja har­ras­tuk­set. Toi­si­naan olem­me käy­neet kah­vi­las­sa tai ruo­kai­le­mas­sa jos­sain. Myös ret­ket luon­to­koh­tei­siin ovat ol­leet vir­kis­tä­viä. Useim­mi­ten kui­ten­kin po­ri­noim­me nyyt­tä­rei­den mer­keis­sä jon­kun ko­to­na.

Ru­nois­ta­kin olem­me saa­neet naut­tia näis­sä il­lois­sa. Usein­kin kä­si­työ­tä teh­den, puik­ko­jen ki­li­näs­sä kuu­lu­mis­ten vaih­to su­juu mu­ka­vas­ti. To­sin voi käy­dä niin­kin oh­ra­ses­ti, et­tä tark­kaa­vai­suus saat­taa her­paan­tua ja ko­to­na sit­ten huo­maa, et­tä vir­hei­tä­pä on tain­nut tul­la. Ei muu­ta kuin pur­ku­hom­miin, mut­ta se on pien­tä.

Ei­len saim­me viet­tää ta­val­lis­ta ar­ki-il­taa erään ys­tä­väm­me luo­na, joka oli toi­pu­mas­sa pol­vi­leik­kauk­ses­ta. Oli mu­ka­va näh­dä, et­tä pa­ra­ne­mis­ta oli ta­pah­tu­nut. Loim­me yh­des­sä toi­pi­laal­le us­koa sii­hen, et­tä jal­ka on vie­lä jos­kus yh­tä vet­re­äs­sä is­kus­sa kuin ai­em­min­kin. Lenk­kei­le­mään­kin pää­see, sekä ko­ke­maan ke­säi­set mar­jas­tuk­sen ilot. Kun­tou­tus ja kär­si­väl­li­syys kyl­lä pal­ki­taan. Po­ru­kas­sa toi­sel­la­kin ys­tä­väl­lä oli ko­ke­mus­ta sa­man­tyyp­pi­ses­tä ope­raa­ti­os­ta. Hok­sa­sim­me ol­la kii­tol­li­sia ih­mis­ten ”va­ra­o­sa­pal­ve­lun” ole­mas­sa­o­los­ta. Kos­ka alam­me ol­la jo hie­man iäk­kääm­piä, niin mo­nen­lais­ta vai­vaa­han sitä tah­too il­maan­tua. Yh­del­lä yh­tä ja toi­sel­la tois­ta.

Ju­tus­te­lim­me sii­tä, mitä ke­nel­le­kin on mer­kin­nyt tämä ys­tä­vä­köö­rim­me. Kaik­kien mie­les­tä on iha­naa, et­tä saam­me naut­tia täl­lai­ses­ta läm­pi­mäs­tä yh­teen­kuu­lu­vai­suu­den tun­tees­ta. Po­ru­kas­sa on vä­li­tön tun­nel­ma ja siel­lä on iloit­tu ja it­ket­ty koko elä­män kir­jo. Jo­kai­nen saa ol­la juu­ri sel­lai­nen kuin on, ai­van ai­nut­la­tui­se­na oma­na it­se­nään. Voim­me tur­val­li­ses­ti kes­kus­tel­la vai­keis­ta­kin asi­ois­ta tie­toi­se­na sii­tä, et­tä toi­nen tois­tam­me kan­nat­te­lem­me ja muis­tam­me. Ko­em­me ilo­jen tup­laan­tu­van ja su­ru­jen puo­lit­tu­van nii­tä ja­ka­es­sam­me. Toi­vom­me lem­pei­tä tuu­lia ys­tä­vyy­tem­me jat­ku­mi­sek­si vie­lä kau­ak­si eteen­kin päin.

Tämä Nii­lo Rau­ha­lan runo ku­vaa ai­ka sat­tu­vas­ti ta­paa­mi­si­am­me.

Äi­dit vaih­ta­vat vai­vo­ja

Äi­dit kai vaih­ta­vat vai­vo­jaan,
kun pu­hu­vat kes­ke­nän­sä.
Sit­ten ne keit­tä­vät kah­vi­aan
ja ovat niin mie­lis­sän­sä.

Mikä se äi­tien kas­vot saa
niin mu­ka­van hy­myi­le­vik­si?
Saat­taa­ko sii­hen vai­kut­taa
jo­kin äi­tien oma nik­si?

Sa­no­vat: ”Voi, mi­ten tär­keä
on saa­da huo­lis­ta haas­taa!
Su­rut­kin saa näin sär­keä
ja mie­len ma­tol­ta laas­ta.”

Sit­ten ne lau­la­vat lau­lu­jaan
ja pu­hu­vat Ju­ma­las­ta.
Vie­lä ne kaa­ta­vat kah­vi­aan
ja läh­te­vät sit­ten vas­ta.

Il­ta vie­räh­ti vä­hän pit­käk­si, ja vie­lä tuu­li­kaa­pis­sa­kin tak­ke­ja pääl­le kis­ko­es­sam­me ta­ri­naa riit­ti. Sii­nä tuli jo­ten­kin pu­heek­si ru­koi­le­mi­nen, ja oli­pa haus­ka kuul­la, kuin­ka sa­man­lai­sis­sa aja­tuk­sis­sa me olem­me. Kuin­ka moni meis­tä un­ta odo­tel­les­saan lait­taa kä­det ris­tiin las­ten ja las­ten­las­ten puo­les­ta. Se to­det­tiin­kin kyl­lä ai­ka hy­väk­si uni­lääk­keek­si il­man hait­ta­vai­ku­tuk­sia. Ja kyl­lä oi­kein nau­rat­ti­kin, kun joku sa­noi, et­tä kun on niin pit­kä rimp­su ru­koil­ta­via, niin uni­han sii­nä tu­lee. Seu­raa­va­na il­ta­na pi­tää aloit­taa­kin rimp­su toi­ses­ta pääs­tä tai kes­kel­tä. Mo­nes­ti öi­sin val­vo­es­sam­me myös käym­me jo­kai­sen lap­sen­lap­sen ni­met läpi, ne pi­dem­mät ja ou­doim­mat­kin. Se on oi­ke­as­taan ai­na sel­lai­nen muis­ti­tes­ti. Edel­leen ne it­se kul­la­kin oli­vat py­sy­neet mie­les­sä. To­te­sim­me vie­lä lop­pu­ha­laus­ten jäl­keen, et­tä kyl­lä me mum­muih­mi­set tai­dam­me ol­la kui­ten­kin mel­ko tär­kei­tä.