Jouni Lesonen
Huhtikuussa se oli rusinaa pienempi siemen. Peitin sen pienen ruukun multaan ja kastelin sitä päivittäin. Seurasin sen itämistä. Muutaman päivän kuluttua mullan pintaan nousi pieni, hentoinen, vihertävä ensimmäinen lehti. Kuin arastellen ja ihmetellen se katseli kirkasta ja lämmintä maailmaa. Se varttui nopeasti.
Toukokuun lopussa siirsin sen ulos. Silloin se oli jo yli kahdenkymmenen senttimetrin korkuinen, mutta kovin hento taimi. Siinä se kukkapenkin muhevassa ja lämpimässä mullassa varttui nopeasti. Latva nousi useita senttejä päivässä yhä korkeammalle seuraten auringon suuntaa. Aamuisin se katsoi itään, päivällä etelään ja iltaisin länteen. Auringon vaipuessa muutamaksi tunniksi vähän horisontin alapuolelle se taisi pitää kasvussaan pienen hengähdystauon.
Nyt se kasvaa jo lähes kahden metrin pituisessa, peukalon paksuisessa, tukevassa varressa. Parhaillaan kukan terälehdet aukeavat. Silloin se hehkuu täysin auenneena. Painava kukinto ei jaksa enää katsoa taivaalle, se nuokkuu maata kohden. Mutta on se tummanpunaisessa hehkussaan kaunis. Eikä sen tarvitse hehkua yksin. Ympärillä on lukuisia sen ”sukulaisia,” ne muut kasvavat vähän jäljessä. Kilpailevatkohan kukatkin kasvun nopeudessa?
Näistä päivistä alkaen hehkua ja kauniita kukintoja riittää elokuun lopulle, ehkä syyskuun puolelle saakka. Mutta se on vain valon, lämmön ja auringonpaisteen ystävä. Se ei siedä syksyn kylmiä öitä. Öitä, jolloin maa peittyy kuuraan, joka peittää kauniisti hennolla jäisellä valkeudellaan maan ruohon. Kylmyys nousee myös kesän kukkiin. Sitä ne, kesän ystävät, eivät siedä. Sitten joskus, kun yöt ovat jo pitkiä, kun pimeys tulee iltaisin kello kymmenen aikoihin ja uusi päivä valkenee kuuden pimeän tunnin ja kylmän yön jälkeen, vääjäämättä saapuu aamu, kun maassa ja kukkien terälehdillä kiiltelee kuura merkkinä menneen yön hallasta. Silloin se päivänkään lämmetessä ei enää jaksa, vaan vaipuu paleltuneena lepoon maata vasten, ja silloin tiedän, että kesä on mennyt.
– –
Vuosi toisensa jälkeen olen kävellyt tai pyöräillyt Oulujärven rantaan. Joskus puhaltelevat koleat kevään tuulet, myöhemmin kesällä on helle, syksyisin puut kellastuvat. Syksyn tuulet ravistelevat puut alastomiksi. Lehdettömät oksat ovat kuin koukkuun käpertyneet ohuet, viileät sormet.
Kylminä tammi- ja helmikuun päivinä pakkanen paukkuu kolmenkymmenen asteen tienoilla. Silloinkin olen tullut sen luokse, katsellut sitä ja miettinyt sen menneisyyttä ja juuri tätä hetkeä. Se on rannan rujoin ja rumin puu. Sen runko on mutkilla. Näyttää kuin se kärsisi joka hetki.
Kauan sitten sille valikoitui kasvupaikaksi vaarallinen ranta. Maa sen alla on ohut ja kivikkoinen, vesi on lähellä. Siinä voi hukkua, kun vesi nousee korkealle. Kevään tuulet voivat puskea raskaat jäät sen päälle. Niinköhän siinä kävi silloin, kun se oli nuori? Se on paljon lajitovereitaan hennompi ja matalampi. Sen latva ei tavoittele taivasta nyt eikä koskaan. Aina se on ollut isompiensa varjossa, ja sinne se jää. Se ottaa vastaan ulapan myrskyt aivan kuten isommatkin.
Sen vierellä kasvaa mahtava puu, sylintäyteinen vanha petäjä. Sen latva näyttää piirtävän matalalla kiitäviin pilviin. Onkohan se pilvenpiirtäjä? Sekin on ottanut vastaan vuosikymmeniä ne samat myrskyt maalta ja ulapalta kestäen murtumatta.
Siinä lähellä, ihan vierellä, on jo pitkälle lahonnut suuri runko. Sekin kesti aikansa. Tuli kuitenkin se päivä ja myrsky, jota se ei enää jaksanut vastustaa. Ehkä jonain päivänä – tai yönä – tulee raju myrsky, joka kaataa myös uljaan ja mahtavan. Tai repii sen juurineen maasta. Silloin se pieni, ohut, rujo ja rampa jää. Se taipuu myrskyn kosketuksesta, mutta se ei taitu, se joustaa. Se on joutunut joustamaan koko elämänsä, vuosikymmenten ajan. Se ei ole koskaan ollut suurin ja mahtavin. Aina se on joutunut taistelemaan paikastaan isompien varjossa. Siksi se kestää myrskynkin, ja suuri ja uljas sen vierellä lahoaa maahan.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys