Maalaus: Liisa Lilvanen-Pelkonen
Maalaus: Liisa Lilvanen-Pelkonen
Yhtenä aamuna itketti. Kaikki tuntui niin vaikealta, pelottavalta, olin pettynytkin ja loma tuntui loppuvan ihan kesken. Oli sellainen kaikki ahdistaa -olo. Hain lohdutusta koiralta, makoilin sen vieressä kun rintaa puristi kaikki murheet. Siinä kun vähän aikaa silittelin karvaturkkia ja annoin kyynelten valua, niin koira aina nuoli silmät kuiviksi.
Kohta jo vähän naurattikin ja mielessä alkoi soida psalmin tekstistä tehty laulu, missä sanotaan: "Siellä ei ole enää nälkä, ei jano, eikä auringon helle polta meitä, ja itse Jumala kaitsee meitä ja johtaa meidät elävien vetten tykö ja Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistänsä…" Alkoi tuntua turvalliselta. Jumala tietää senkin, miltä minusta nyt tuntuu.
Minulla mieliala muuttuu hetkessä. Ihan pienikin juttu saattaa kääntää hyvän olon ahdistukseksi, rauhallisuuden paniikiksi, ja mieleen hiipii pelko, haikeus, suru ja pettymys. Joskus sellaisessa olotilassa saatan huokaista Taivaan Isän puoleen, että ottaisi minut jo taivaan kotiin. Sitten kun olo muuttuu taas paremmaksi, melkein yhtä nopeasti kuin päinvastoinkin, tuollainen ajatus tuntuu oudolta, koska elämä taas tuntuu hyvinkin elettävältä.
Olen saanut tällaisen herkkyyden perimässäni. Äiti on samanlainen, mummo oli samanlainen – ehkä se on sitä karjalaisuutta sellainen herkkyys.
Onneksi ahdistus-olo on melko harvinainen itkun syy minulla. Yleisempää on, että itken ilosta, liikutuksesta, kauneudesta, hyvästä olosta. Tai jos en aina ihan itkekään, niin kuitenkin tulee vedet silmiin milloin minkäkin asian vuoksi.
Nuorempana se oli tosi rasittavaa ja sitä yritti kovasti peitellä. Seuroissakin, kun oli niin hyvä olo vaikka jonkun laulun aikana, hävetti, kun kyyneleet alkoivat valua. Tuntui, ettei kenellekään muulle käynyt niin. Vähitellen asian kanssa on tottunut elämään. Olen oppinut itkuherkkyydestä hyviäkin asioita. Onhan se iso etu, että jos vaikka itse sanon jollekin pahasti, en pysty kauaa elämään sen asian kanssa. On pakko sopia asia.
Kun olen jo yli viisikymmentä vuotta saanut elää tämän asian kanssa, olen huomannut, etten ole edes yksin sen kanssa. Onhan niitä paljon muitakin ihmisiä, joilla on sama "ongelma". Eikä se enää oikeastaan tunnu edes ongelmalta, vaan lahjalta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys