Jouni Lesonen
Alussa on aina tyhjä arkki. Ajatus, mitä siihen aion tällä kertaa kirjoittaa, on ehkä jo muotoutunut ”korvien välissä”, mutta silti se on aina yhtä vaikeaa. Edessäni on siis tyhjän paperin syndrooma.
Oikeastaan silmissäni ei ole edes varsinaista arkkia, vaan tietokoneella valkoisena hohtava ruutu. Siihen siis pitäisi värkätä jonoon tuttuja merkkejä, kirjaimia sanoiksi, joista muodostuu tarina.
Kirjoittamisen alku on minulle se vaikein ja tahmaisin vaihe. Kun pääsee alulle, kyllä siitä aina jotain syntyy.
Mutta helppoahan se kirjoittaminen kai nykyisin on, toista oli kauan sitten. Silloin, kun kirjoitettiin nuolenpäämerkkejä savitauluihin, tai vähän myöhemmin, kun keksittiin papyrus ja vielä myöhemmin pergamentti ja paljon myöhemmin paperi.
Kirjoitustaito on vanhaa. Jo noin 3000 vuotta eKr. opittiin kirjoittamaan viestejä pehmeisiin savitauluihin merkkejä painelemalla. Merkkejä oli noin 30, eli suunnilleen sama määrä kuin meillä käytössämme olevia kirjaimia. Tämä kirjoitustapa kestikin yllättävän pitkään, ajanlaskumme alkuun saakka.
Savitaulujen rinnalle tuli papyruskaisla. Papyrus kerättiin Niilin suistosta, liotettiin, kuivattiin ja ladottiin ristiin pysty- ja vaakatasoon arkeiksi, jotka olivat vähän meille tuttua A4-arkkia isompia. Papyruksesta jäi elämään nimi; nykyinen paperi juontaa nimensä siitä, tuhansien vuosien takaa.
Kehitys kulki kulkuaan. Jo lähes 200 vuotta eKr. alkoi pergamentti sivuuttaa papyruksen. Pergamentti oli kestävämpää ja voitti käyttökelpoisuudellaan papyruksen. Pergamenttia tehtiin vasikoiden, lampaiden ja vuohien nahoista. Sen valmistaminen oli kuitenkin työlästä ja aikaa vievää. Pergamentti on saanut nimensä Pergamonista, paikasta, jossa sitä kehitettiin erityisen merkittävästi. Pergamon on tuttu paikka myös Raamatun kirjoituksista. Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoitettiin kirje (Joh. ilm. 2:12). Lieneekö se kirjoitettuna pergamentille?
Kaikella on oma aikansa, niin oli myös pergamentilla. 1000-luvulla opittiin paperimassan valmistus. Sen valmistustaito levisi Eurooppaan, ja pergamentin käyttö hiipui. 1500-luvulla keksittiin kirjapaino. Samalla vuosisadalla painettiin kirjoiksi myös Raamattu.
Raamatun kirjoitusten historia on mielenkiintoinen. Osa kirjoituksista on kirjoittajien itsensä tekemiä. Monet käyttivät apunaan kirjureita, joille he sanelivat, mitä tulee kirjoittaa. Vanhassa Bibliassa on paljon mainintoja kirjoittajista.
Profeettojen tehtävänä oli puhumisen lisäksi myös kirjoittaa tai kirjoituttaa sanomisiaan muistiin tulevia sukupolvia varten. He uskoivat, että Jumala puhui heidän kauttaan. ”Seison vartiopaikallani, asetun tähystämään saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle, mitä hän vastaa valituksiini. Herra vastasi minulle: – – Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea.” (Hab. 2:1–2.)
Mistä paperi nykyisin tulee? Sain 1970-luvulla noin vuoden ajan olla mukana töissä paperikoneella. Paperin tie humisevasta metsästä A4-arkiksi tai lehdeksi on pitkä ja monivaiheinen prosessi. Siellä viimeisessä valmistusvaiheessa se kuitenkin muuttuu massasta paperiksi nopeasti.
Satojen metrien pituisissa halleissa jylisevät koneet työntävät kuumaa paperia yli 40 kilometrin tuntivauhtia 4–6 metrin levyisenä "lakanana" suurille rullille, josta se leikataan tilaajan haluamiin mittoihin. Jossain joku myöhemmin pilkkoo paperia myös A4-arkeiksi monenlaisiin käyttötarkoituksiin. Sieltä suurista saleista on peräisin sekin paperi, jota painotalot käyttävät myös SRK:n toimittamassa ja kustantamassa erinomaisen mielenkiintoisessa luettavassa.
Mutta mistä tämän blogin otsikko on peräisin? Sekin löytyy Raamatusta. Vanha Biblia kertoo kirjoittajasta, joka tuntee sydämessään eli ajatuksissaan ”kauniin laulun", jonka haluaisi pukea sanoiksi, siis kirjoittaa ylös, jalon kirjoittajan kynällä. Uusi käännös (1992) kirjoittaa saman asian: ”Sydämeni on tulvillaan kauniita sanoja. – – Olkoon kieleni kuin taitavan kirjurin kynä.” (Ps. 45:1.)
Ajatuksia ei kuitenkaan ole aina helppoa pukea kauniiksi sanoiksi. Kirjoitettuna ne ”jalot ajatukset” näyttävät helposti niin kovin arkisilta. Mutta on meillä kuitenkin jotain helpompaa ja paremmin kuin vuosituhansia sitten: nuolenpäämerkkien, savitaulujen, papyruksen ja pergamentin sijaan saamme aloittaa kirjoittamisen tietokoneen näyttöä tuijotellen.
Kirjoittamisen historiaa ei kuitenkaan voi ohittaa mainitsematta sulkakyniä, lyijykyniä, mustekyniä ja kuivamustekyniä. Monet maailmanhistorian suuret teokset on kirjoitettu ilman kirjoituskoneita, varsin vaatimattomin välinein.
Mutta vielä ennen tietokoneruutuja tulivat vuosikymmeniksi Adlerit, Olivetit, Remingtonit ja monet muut värinauhoilla varustetut kirjoituskoneet. Tiedäthän, sellaiset, jotka rätisivät kuin konetuliaseet nopean kirjoittajan käytössä.
Paljon on tullut muutoksia vuosituhansien saatossa. On jotain muuttumatontakin. Edelleen kirjoittaja istahtaa ”taulunsa” eteen mielessään ajatus, miten muotoilla ensimmäinen lause. Miten saisin tekstistä sellaisen, että se sytyttää lukijassa niin syvän mielenkiinnon, että hän jaksaa lukea kirjoituksen sen viimeiseen sanaan saakka?
”Mutta tässä on kertomukseni loppu”, sanoi Aleksis Kivi Seitsemän veljestä -romaaninsa lopussa. Mukailen tähän loppuun vähän Kiveä: Mitäpä kertoisin enää kirjoitusvälineistä ja kirjoittajista, heidän elämänsä päivistä ja niiden vaiheista täällä? Ne kulkivat rauhallisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistuivat rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertoessa.
(Tekstin tiedollisen osuuden lähteenä on käytetty Wikipediaa.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys