On kuulaankirkas syksyinen iltapäivä. Ehtisin reilusti ajella koulun päätyttyä maalle, poimia sangollisen viinimarjoja ja mehustaa ne puuhellalla. Mikäpä lepuuttaisi metelin rasittamia hermoja sen paremmin!
Aurinko paistaa. Tuuli kahisuttaa pirtintaushaavikkoa. Koirat haukahtelevat kylällä. Nautin äärettömästi pitenevistä varjoista ja viileydestä ulkona, sisällä puuhellan risahtelusta ja keittimen kohinasta. Työ sujuu hyvin. Pesen keittimen, lastaan pullot koriin ja lähden ajelemaan takaisin kaupunkiin. Olo on raukea ja onnellinen. Illan päätteeksi kellahdan vielä sohvalle tempautuen mukaan dekkarin maailmoihin.
Niin tempautuu sisarenikin – tosin ilman dekkaria. Hän ei tiedä, että lankapuhelimeni on rikki. Enkä tiedä minäkään: pystyn näet soittamaan sillä muille, mutta he eivät minulle. Minulla on tapana sulkea kännykkä yöksi, koska lankapuhelin on vielä olemassa. Soittakoon siihen, kenellä on asiaa.
Koska sisareni tietää minun menneen maalle mehunkeittoon eikä saa minuun yhteyttä koko iltana eikä vielä illan muuttuessa yöksi, lähtee hänen mielikuvituksensa hurjaan laukkaan. Vaihtoehtoja on kolme, joista kaikki huonoja: olen ajanut hirvikolarin, olen pudonnut kaivoon tai raggariporukka on mukiloinut minut hengiltä. Aluksi hänen hyvähermoinen miehensä pysyttelee erossa noista kuvitelmista, mutta puolen yön jälkeen mieskin toteaa, ettei kaikki ole kunnossa.
Soitetaan päivystykseen, sitten poliisille. Poliisista sanotaan, etteivät he lähde yöpimeällä maalle ajamaan, mutta kerrostaloasunnon ikkunoista voivat käydä tutkailemassa, koska asun ensimmäisessä kerroksessa. Siskoni keksii, että voitaisiinko tosiaan käydä katsomassa, onko autoni pihalla. Ja onhan se viininpunainen Samaranreuhkani omalla paikallaan. Siskoni sanoo, että huoli on sitten turhaa. Toimeksianto puretaan.
Aamuyöllä herään äkäiseen ovikellon soittoon. Eikä siinä kaikki, ulko-ovi rasahtaa auki. Käytävästä kuuluu miesten puhetta. Välioven alta lankeaa eteisen lattialle kirkas valojuova. Ensimmäinen ajatukseni on, että kun ovi kerran ilman omaa tahtoani yöllä avataan, se on saatava kiinni. Tempaisen välioven auki ja vetäisen raollaan olevan ulko-oven voimalla kiinni välittämättä, jäävätkö varmuusketjua räpläävät sormet sisä- vai ulkopuolelle.
Käytävästä kuuluu topakka komento:
– Avatkaa! Täällä on poliisi!
Mutta minua ei niin vain jymäytetä.
– Onko varmasti poliisi? tivaan tiukkana.
– Katsokaa vaikka ovisilmästä! kuuluu komento jo hieman närkästyneenä.
Katson ja näen sinisen virka-puvun, esivallan miekan! Avaan oven selälleen. Käytävässä seisoo kaksi poliisia, taustalla huoltomies poistumassa arvatenkin tympeissään yöllisestä ovenavaustehtävästä.
– Teidän sisarenne
Alan vapista kuin horkassa, on siis sattunut onnettomuus.
– ...on huolestunut, kun teidän puhelimenne ei vastaa. Nyt soittakaa heti siskollenne! poliisi sanoo ja osoittaa etusormellaan eteisen lipaston päällä olevaa puolikuntoista puhelintani.
Poliisit olivat kuitenkin tehneet päätöksen tulla tarkistamaan olenko kunnossa.
Kun he lähtevät, nauraa turskahtelen kauan ennen kun saan unen. Samalla koen syvää liikutusta, miten hyvää huolta minusta pidetään. Sisko miehineen valvoo puoli yötä ja virkavalta tulee kotiovelle.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys