Raatteen koulun sauna lämpiää.
Tuula Stång
Raatteen koulun sauna lämpiää.
Tuula Stång
Mennä rymistelimme edesmenneen kummisetäni pojan hevosenkuljetusautolla pitkin Raatteen tietä. Kyydissä kolisivat sieltä sun täältä haalimani vanhat huonekalut. Olin tullut valituksi Raatteen koulun alaluokkien opettajan virkaan ja olin nyt matkalla uuteen työhöni.
Ohi vilahtelivat tajunnassani vasta myöhemmin syvemmän merkityksen saavat paikannimet ja paikat: Kuomajoki, Tyynelä, Haukila, Purasjoki, Likoharju. Tankkeriesteet, juoksuhaudat ja korsut.
Tulimme perille, asetuin uuteen kotiin ja tartuin työhön. Pian tunsin jo kaikin tavoin ”sujahtaneeni maisemaan”, kainuulaisen syrjäkylän kasvatti kun itsekin olen. Tunsin olevani korviani myöten Kainuussa, sen alkuperäisessä luonnossa, historiassa, aidossa elämässä, hidastuneessa ja merkityksellisessä vuodenkierrossa. Tunnelma oli kappale lapsuutta.
Sota kajasteli ihmisten puheissa, vaikka oli jo 1980-luvun alku. Muuan isäntä kertoi syöneensä sota-aikana lampaanpäävelliä pöllitaapelin alla taistelun jytinässä. Joku kuiskasi erään mummon olevan juuri se, joka jäi vangiksi, kun vihollinen yllätti aamuhämärissä. Oppilas sanoi, että peltoa kynnettäessä oli löytynyt ihmisenluita. Opettajain asunnon vintillä käytiin ihmettelemässä Amerikasta lähetettyjä hooverivaatteita.
Talvi-iltaisin luokissa hohkivat valtavan korkeat pönttöuunit. Siivooja kiskoi koivuhalot liiteristä kelkalla ja uuneja lämmittäessään siivosi koulun. Tuoksui puhtaalle. Kerran kun sisareni tuli kylään, menimme illalla luokkaan ja laitoimme lp-levysoittimesta soimaan Narvan marssin: ”Muistot, aika häipyvä, heitä...” Missäpä sen tunnelma olisi ollut yhtä totta!
Koululta oli muutaman kilometrin matka rajavartiostolle. Tien vieressä oli se vanha vartioasema, jonka oven työvuorossa ollut vartija oli potkaissut auki kohtalokkaana Antin päivän aamuna 1939 ja karjaissut: ”Rajalla ammutaan!”
Äitienpäiväjuhla oli syrjäkylällä tärkeä ja huolella valmisteltu tapahtuma, koko kylän kevätjuhla. Koulu oli koristeltu viimeisen päälle. Ohjelmat harjoiteltu, oppilaat ja aikuiset parhaissa puvuissaan. Kahvipöytä valmiina, kupit ja pannut kiiltävinä. Mutta juhlaväen joukkoon kiiri sanoma: naapuritalon ladon ovella on nähtävillä ammuttu karhu! Juhlakengissä ja -hepeneissä ravattiin itse kukin vuorollaan jättämään jäähyväiset metsänkuninkaalle. Tunteet myllersivät. Koin, että juhlan henki vain parani tästä yhteisestä vaelluksesta.
Kaikkein ihanimmat muistot jäivät lähetysseuroista. Sain siivottuun kotiini vieraita. Tulppaanit hehkuivat kirkastuvaa kevättä. Lähetyspuhujilla oli paljon tarinoita matkan varrelta. Niitä oli mielenkiintoista kuunnella. Seurat kokosivat väkeä. Taivaasta lähtöisin olevaa rauhan viestiä kuulutettiin seudulla, jossa kerran oli koettu sydänjuuria myöten, mitä merkitsee, kun ajallinen rauha puuttuu. Seurojen jälkeen pyhän tuntu säilyi mielessäni pitkään, tuntui kuin kotikin olisi jäänyt huokumaan ihmeellistä lämpöä ja valoa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys