Nuo­re­na sitä nuk­kui vaik­ka maa­il­ma oli­si mu­ren­tu­nut ym­pä­ril­tä. Kii­na­lai­sen, 1700-lu­vul­la elä­neen Ÿuan Mein ru­nos­sa sa­no­taan: ”...mut­ta sit­ten muis­tan nuo­ruu­te­ni, muis­tan mi­ten sil­loin kuor­sauk­se­ni jy­ri­si kuin uk­ko­nen ja mi­ten nu­kuin aa­mut kuin sa­la­man lyö­mä.” Ikä tuo tul­les­saan muu­tok­sia. Stres­saan­tu­nee­na unet kat­ke­a­vat hel­pos­ti aa­mu­yöl­lä iki­o­man aja­tus­rii­hen puin­tiin.

Vas­ti­kään lu­ke­ma­ni uu­tis­tie­don mu­kaan Suo­mes­sa 1,2 mil­joo­naa ih­mis­tä asuu yk­sin. Eh­kä joku toi­nen­kin val­voo yk­sin kans­sa­ni. Mut­ta sen­kään ajat­te­le­mi­nen ei pal­joa loh­du­ta. Elä­mä kai­kis­sa vi­vah­teis­saan on oma­koh­tais­ta. Var­sin­kin yöl­lä, kun päi­vän ää­net ja ku­vat puut­tu­vat, kaik­ki voi yh­täk­kiä tun­tua kä­sit­tä­mät­tö­män ras­kaal­ta. Ihan kuin iso kivi kiik­kui­si pään ylä­puo­lel­la, ja ki­veen oli­si pa­kat­tu­na huo­lia, syyl­li­syyt­tä, epä­on­nis­tu­mi­sia, lai­min­lyön­te­jä, ala­ku­loa ja uh­ka­ku­via. Vä­rit ka­to­a­vat. Lä­hi­tu­le­vai­suus au­ti­oi­tuu. Men­nei­syys nou­see esiin elä­vä­nä ja sel­vä­piir­tei­se­nä, tun­tee jou­tu­neen­sa kuin pai­na­jais­mai­seen kä­rä­jä­sa­liin.

Ko­kee epä­on­nis­tu­neen­sa suu­rin piir­tein joka asi­as­sa. Kun oi­kein pää­see syn­kis­sä aja­tuk­sis­saan vauh­tiin, tu­lok­se­na on tra­gi­koo­mi­nen se­ka­mels­ka. Ai­koi­naan on yrit­tä­nyt mo­nes­sa teh­tä­väs­sä mil­tei yli voi­mien­sa, mut­ta nyt tun­tuu, et­tä jopa mo­net kuo­le­mat, lä­hi­o­mai­sis­ta lem­mik­kie­läi­miin, joh­tu­vat omas­ta tai­ta­mat­to­muu­des­ta. Se­kin nou­see pai­no­las­tik­si, et­tei yk­si­ne­lä­jä­nä ole pys­ty­nyt ilah­dut­ta­maan van­hem­pi­aan las­ten­lap­sil­la.

Raha-asi­at­kin huo­let­ta­vat. Kun on elä­nyt sun­nit­te­le­mat­to­mas­ti, vel­kaa tu­lee riit­tä­mään ha­maan hau­taan as­ti. Ei­kä hau­taan­kaan pää­se omil­laan, jos ei joku en­sin re­a­li­soi asun­toa ja omai­suut­ta. Ja kuka sen te­ki­si? Omal­la koh­dal­la­ni saan to­del­la heit­tää ro­mu­kop­paan ku­vi­tel­man RIK­KAAS­TA van­has­ta­pii­as­ta!

En­täs sit­ten, kun kun­to täs­tä­kin huo­no­nee? Kun ei kuu­le ei­kä näe, kaik­ki ais­tit tyl­sy­vät, ei­kä pysy edes kun­nol­la pys­tys­sä. Lii­mat­ta­lan su­vi­seu­rois­sa sain ko­kea esi­ma­kua tu­le­vas­ta: en­si töik­se­ni kom­pas­tuin ison tel­tan na­ruun. Nuo­re­na juos­tiin pik­ku­telt­to­jen ym­pä­ril­lä ja pom­pit­tiin na­ru­jen yli kuin ken­gu­rut – nyt ei töp­pö­nen juu­ri maas­ta ir­ti nou­se.

Töi­tä oli­si joka puo­lel­la enem­män kuin voi­mia. Maal­la­kin en­ti­ses­sä ko­ti­ta­los­sa lat­ti­at va­jo­a­vat ja kal­lis­te­le­vat. Jo äi­ti­vai­naal­la rol­laat­to­ri kar­ka­si pir­tin toi­seen lai­taan omia ai­ko­jaan. Maa­lit ra­pi­se­vat. Sau­nan sei­näs­tä me­nee nyrk­ki läpi. Oi voi. Saa sa­noa kuin se iä­käs si­sar, joka vuo­si­kym­men­ten pääs­tä oli tul­lut kat­so­a­maan en­nen niin uh­ke­aa ko­ti­ta­lo­aan. Hän oli seis­tä pö­nöt­tä­nyt kar­ta­nol­la tak­ki le­väl­lään, kat­sel­lut räh­jään­ty­nyt­tä ta­lon­rö­tis­köä ja lau­sah­ta­nut Sii­o­nin lau­lun sa­noin: ”Se kaik­ki sul­ta tän­ne jää, kuu­le sä ra­kas ys­tä­vä.”

Mut­ta ras­kaim­piin mur­hei­siin ei­vät omat sa­nat yl­lä. Tus­kaan sii­tä, et­tä niin moni ra­kas ih­mi­nen elää vail­la us­kon an­ta­maa tur­vaa. On pa­ras­ta nous­ta ylös, vaik­ka vain kat­se­le­maan ik­ku­nas­ta. On­han maa­il­ma vie­lä en­nal­laan, yö­tai­vas, täh­det, aa­mun­ka­jo. On ei­lis­tä us­koa sen ver­ran, et­tä pää­see al­kuun: "Ra­kas Ju­ma­la, au­ta!" ”Au­ta mi­nua ja Liet­tu­an mum­moa!” vies­tit­ti eräs ys­tä­vä­ni Vil­nas­ta kat­sel­les­saan kir­kon pen­kis­sä kyy­höt­tä­vää mum­mo­ruk­kaa.

Il­man­suun­nat ovat koh­dal­laan edus­ta­en iki­ai­kais­ta py­sy­vyyt­tä. Jos oli­si ke­vät­tal­ven il­ta­yö, Ori­on lois­tai­si ete­läs­sä hui­ke­as­sa kau­neu­des­saan, ku­vi­on kes­kel­lä vi­not­tain suo­ras­sa ri­vis­sä kol­me täh­teä: Ori­o­nin vyö. Vyön ala­puo­lel­la Ori­o­nin kaa­su­su­mu, ”ik­ku­na tai­vaan kirk­kau­teen”, niin kuin en­nen elä­neet ovat luon­neh­ti­neet. Ei, to­del­li­nen ik­ku­na tai­vaan kirk­kau­teen ei kui­ten­kaan ole tuol­la. Se on lä­hel­lä, tääl­lä maan pääl­lä.

Aa­mul­la maa­il­ma nor­ma­li­soi­tuu. Yöl­li­nen jyh­keä koh­ta­lo­no­mai­suus haa­le­nee. Jä­te­au­to piip­paa pe­ruut­ta­es­saan naa­pu­rin pi­hal­le. Työ­hön­me­no­lii­ken­ne he­rää. Kah­vin­kei­tin ku­rah­te­lee. On mu­ka­va ava­ta leh­ti: po­li­tiik­ka kiin­nos­taa. Ja moni muu asia. Ei oli­si yöl­lä mil­lään us­ko­nut, et­tä niil­lä oli­si tuon tai­vaal­lis­ta mer­ki­tys­tä.