Koen ilmansuunnat merkityksellisenä, jopa tunteen tasolla. Niiden linkittyminen paikoilleen liittyy lujasti lapsuuteni kotitalon pihapiiriin ja sen lähiympäristöön.
Talviauringon laskun suunnalla, lounaassa, oli kolme suurta kuusta ja kaivo. Koiranpennut juoksivat äidin perässä jäistä vesikelkan jälkeä. Verenkarvainen iltarusko heijastui pirtin ikkunoihin. Nasahteleva pakkasyö oli tulossa.
Länsi liittyi kesään. Ukonilma herätti koko pesueen. Kodissamme sen voima oli dramaattinen. Ukkosenjohdattimia ei ollut. Monet kerrat menimme evakkoon ulkosaunaan, jossa ei ollut sähköjä. Kun ilma alkoi hellittää, isä kurkisti saunaneteisen ikkunasta ja sanoi:
– Länneltä näkyy nousevan poutarintama.
Pelmahdimme pihalle. Voi valtava sitä höyryävää tuoksua ja punakylkirastaitten laulua!
Vanha kansa on kutsunut luoteistuulta taivaanluudaksi. Länsiluoteesta selkenee. Muistan nuoruuden kevään. Isä oli pitkään sairaalassa. Lämmitimme äidin kanssa pelkästään pirttiä ja asustimme siinä. Luoteesta vyöryivät valkoiset pilvet kuin narulta karanneet valkoiset lakanat. Luin pirtin lattialla Tolstoin Sotaa ja rauhaa: kirkasta tekstiä, kirkkaassa valossa.
Pohjoisen taivas oli jylhä ja korkea. Revontulet roihahtivat kiehumaan lumisten kuusikkovaarojen ja suurten soiden ylle. Huopatossut jalassa, niskat kenossa ja hampaat kylmästä kalisten tuijotimme saunapolulla taivaalle muistellen äidin kertomusta, kuinka ennen sotia oli ollut valtavia punaisia revontulia.
Koillisessa oli riihenperushaaksi kutsuttu lehmihaka, ja sen edessä rivi valkorunkoisia koivuja. Aurinko nousi kesäyönä koivunrunkojen takaa. Talvella lennähti joskus liki satapäinen teeriparvi aterioimaan huurrekoivuihin.
Itäiselle taivaalle korkealle levinnyt rusko tiesi sateista päivää. Erityisesti kevättalvella aamurusko oli käsittämättömän kaunis punatessaan hanget loisteellaan.
Utuinen kesäpäivä tuli kaakosta. Tuuli voimakkaasti, tuuli oli lempeä ja lämmin. Ukkonen kumahteli jossain vielä etäällä. Puut hulmusivat. En muista, kuulinko punavarpusen sykähdyttävän, surumielisen laulun ”hyyi-tsy-pityy” vielä lapsuudessani. Myöhemmin kyllä tuo eksoottisen kaunis lintu liittyy jotenkin kaakkoistuuliseen kesäpäivään.
Etelää hallitsi kevätaurinko. Se toi lämmön ja valon, armahti pohjoista maata. Kevään kirkkaus oli pääsiäisajan kirkkautta. Vesi valui räystäältä noroina.
Portailla tarkeni lukea Päivämiestä. Olin vasta saanut parannuksen armon, ja Päivämies oli minulle uusi lehti. Muistan, kun luin ensimmäistä lehteä moneen kertaan. Olin saanut löytää anteeksiantavan ja laupiaan Jumalan, joka psalmin 103 sanoin ei maksa meille syntiemme mukaan vaan siirtää meidän syntimme niin kauas kuin itä on lännestä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys