äi­ti soit­taa puo­li nel­jän ai­kaan ke­vät­tal­vi­se­na yö­nä:

– Minä tääl­lä, Hilk­ka. Nyt se on tuo vir­ka­mies taas tuol­la lat­ti­al­la.

– No, älä­hän hä­täi­le. Tääl­tä tu­lee nos­tu­ri.

Hei­tän yö­pu­vun sän­gyl­le ja ve­täi­sen pääl­le­ni vaat­teet, jot­ka en­sim­mäi­se­nä osu­vat kä­tee­ni. Juok­sen por­taat alas nel­jän­nes­tä ker­rok­ses­ta, liu­kas­te­len oman jäi­sen pi­ha­ni poik­ki vie­rei­sen ker­ros­ta­lon pi­hal­le ja ryn­tään oves­ta si­sään.

Isä on is­tu­al­laan lat­ti­al­la ja voi­vot­te­lee:

– Voi, mikä piti tul­la!

– Ei hä­tää. Minä au­tan.

Otan hän­tä kai­na­lois­ta ta­kaa päin. Kä­te­ni ylet­ty­vät ris­tiin. Pon­nis­tan. Isä ei ole pit­kä ei­kä pai­na­va, liki yh­dek­sän­kym­men­tä vuot­ta ovat ku­tis­ta­neet en­ti­ses­tään.

– Tu­li­pa­han sem­moi­nen mies, et­tä jak­soi ker­ral­la nos­taa! puh­ke­aa isä ihas­te­le­maan.

äi­ti nau­raa ti­kah­tu­ak­seen. Unen­läm­min, peh­meä äi­ti, vih­re­äs­sä yö­pu­vus­saan, jon­ka olen hä­nel­le jou­lu­lah­jak­si os­ta­nut. Mi­nä­kin nau­ran. Pa­nen kä­te­ni isän pol­vel­le. Hä­nen sil­män­sä ovat täyn­nä tum­man­si­nis­tä ihas­tus­ta, joka on suun­nat­tu so­pi­vaan ai­kaan il­mes­ty­nyt­tä, jo­ten­kin tu­tu­no­lois­ta voi­ma­mies­tä koh­taan.

– Ihan kii­tok­set tuom­moi­sel­le mie­hel­le pi­täi­si an­taa, jat­kaa isä suit­su­tus­taan.

Nau­ran. Nau­ran sy­dä­me­ni poh­jas­ta ja si­lit­te­len hä­nen sel­kään­sä. Isä­kin nau­raa. Eh­kä eri syys­tä, mut­ta sa­mas­sa sä­vel­la­jis­sa. Nau­rum­me käy­vät hy­vin yk­siin. Se on tär­kein­tä. Kyl­lä­hän minä nyt yh­den pie­nen isän jak­san lat­ti­al­ta nos­taa, kun olen it­se suu­rek­si tul­lut, vaik­ka en mies ole­kaan.

Yö- ja päi­vä­käyn­tien ai­ka on ohi. Van­hem­pa­ni ovat jo kau­an ol­leet hau­dan le­vos­sa. Olen kii­tol­li­nen Tai­vaan Isäl­le, et­tä sain voi­maa työn ohes­sa – vaik­ka vä­lil­lä vä­sy­nee­nä ja nu­ri­se­va­na­kin – ol­la heil­le avuk­si. Nyt tuo vai­he on joil­la­kin toi­sil­la elet­tä­vä­nä. Se on kal­li­sar­vois­ta ai­kaa. Kun ajat­te­lee teh­tä­vää Ju­ma­lan an­ta­ma­na, on hel­pom­pi tyy­tyä luo­pu­maan omas­ta ajas­ta ja eh­kä tar­peis­ta­kin. Pääl­lim­mäi­sek­si jää­vät hy­vät muis­tot.

Mi­ten rak­kai­ta ovat­kaan ko­ti­sii­o­nin van­huk­set. Hei­tä kan­nat­taa kuun­nel­la. Heil­le kan­nat­taa an­taa ti­laa ja kun­ni­oi­tus­ta. En­nen kaik­kea muis­ta­en ne van­huk­set, joil­la ei ole lä­hel­lään ke­tään, ei omai­sia ja­ka­mas­sa ar­kea.

Kun sou­ta­ja lä­hes­tyy ran­taa, ei hän paah­da me­ne­mään nis­kat kyy­rys­sä si­vuil­leen vil­kai­se­mat­ta. Hän me­los­ke­lee hil­jal­leen, an­taa lai­nei­den lip­la­tel­la, kuun­te­lee poh­ja­ki­vien peh­mei­tä ku­mah­duk­sia, kais­lo­jen ka­hi­naa. Van­huk­sis­ta vä­lit­tyy sa­man­lai­nen juh­la­va tyy­neys kuin ran­taan saa­pu­vis­ta sou­ta­jis­ta. Yk­si toi­sen­sa jäl­keen joku heis­tä saa kut­sun siir­tyä py­hien mat­ka­saa­tos­ta van­hurs­kas­ten le­poon. Jää kai­paus ja kii­tol­li­suus.