Vuosi sitten minulle annettiin mahdollisuus ruveta Päivämiehen blogistiksi. Optimistina ajattelin, että kai minulta sentään 12 ajatusta löytyy kokonaisen vuoden kuluessa. Eipä löytynyt. Deadlinet liukuivat ohi niin, ettei kynä kädessä käynyt.
Viime vuonna kriisi-ihmisiä hellittiin ja toistuvasti kehotettiin ottamaan rennosti. Niinpä sitten olen ottanut rennosti ja jättänyt pienetkin lupaukseni täyttämättä. Aikaisemmin olen elänyt elämääni lukujärjestysten siivittämänä. Loma-ajatkin oli tuolloin rytmitettävä toisella tavalla. Niihin tuli deadlineja usein enemmän kuin opettajan lukujärjestykseen. Nyt taas kalenterissa on ollut viikko viikolta vähemmän merkintöjä.
Tavallisista rutiineista on puuttunut paljon: kirjapiirit, seniorituokiot, jumppavuorot, raamattupiirit, kutomakerhot, mutta ennen kaikkea seura-ajat. Niihin kaikkiin on aikaisemmin pitänyt valmistautua vaikka edes sen verran, että vaihtaa vaatteet ja pitää huolen, että on ajoissa paikalla. Nettiseuroja taas voi kuunnella milloin tahansa ja missä kuteissa tahansa. Kotisohvaseuroja on ylistetty: samalla voi keittää kahvit ja kutoa sukan kantapään – tai rauhoittua hyvään asentoon ja herätä loppuvirren aikaan. Seurapenkissä oli kuitenkin aina ympärillä muita, jotka keskittyivät tekstiin. Kaipaan tuttua penkkiä ja lähelle ihmisiä, joille saan sanoa: ”Noin minäkin haluan uskoa. Saarnaa minulle epäilykset anteeksi.”
Rutiinien tilalle on tullut suunnaton määrä uusia haasteita. Vuoden alussa koin ATK-taitoni ihan riittäviksi, kun osasin tekstinkäsittelyn, kuvien skannauksen ja viestiliikenteen sekä puhelimella että tietokoneella. Nyt yritän olla sekoittamatta kännykkää, läppäriä, kannettavaa (vai ovatko kannettava ja läppäri sama asia?) pöytäkonetta, älypuhelinta, kuulokkeita, kaiutinta ja askeleitani mittaavaa rannekelloa.
Kutistun kutistumistani. Tabletit eivät ole enää purkissa, tilit pankissa eikä tuubissa pelkkää hammastahnaa. Mailitkin ovat ihan muuta kuin amerikkalaisten kilometrejä. Aiemmin pilvissä lenteli lentokoneita. Nyt siellä lentelee kuviani ja kirjoituksiani. Kysyin joltakin, että mikä on podcast. Hän vilkaisi minua ja sanoi hiljaa, että se on liian vaikea selitettäväksi.
Kahden puhelimen ja muutaman kärsivällisen ihmisen avulla olen joskus päässyt etäopetukseen. Mutta on käynyt myös niin, että soittaja lopulta huokaa: ”Otetaan vain tavallinen puhelu.”
Pimeys on suurin juuri ennen auringonnousua. Luonnossakin on vastikään tapahtunut talvipäivän seisaus ja alkanut uusi vuosi.Lupauduin vielä täksi vuodeksi blogin tekijäksi. Jospa sen aikana löytyisivät ne vielä puuttuvat 11 ajatusta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys