Tätä blogia olen kirjoittanut koko kevään, koko karanteeniajan ja oikeastaan jo paljon sitä ennen.
Haluan tervehtiä paitsi rippikoululaisia ja heidän vanhempiaan, joilla on ollut huoli nuorensa rippikoulusta, ja isovanhempia ja sisaruksia, jotka ovat voineet muistella omaa leiriään, kuka rohkaisten, kuka haikeana tai surullisena.
Haluan muistaa kummejakin, joille kummilapsen ripille pääsy on eräs rajapyykki heidän saamassaan luottamustehtävässä.
Ihan erityisesti ajattelen henkilökuntaa, johon itse olen miltei koko elämäni kuulunut: ensin leiriläisenä, sitten leiriläisten kaverina, isosena, opettajana ja lopulta opettajan apulaisena ja tänä kesänä yli-ikäisenä, osin ulkopuolisena.
Sitten tuli poikkeustila ja kaikki muuttui. Se, mitä olin kirjoittanut, ei enää ollutkaan ajankohtaista.
Viimein huhtikuun puolivälissä kysyin SRK:n perhe- ja diakoniatyön asiantuntijalta Matias Muholalta, mitä yleensäkään voisi kirjoittaa rippikoulusta blogitekstiini, joka ilmestyy vasta kesäkuussa. Sain tällaisen vastauksen: ”Teemme jatkuvasti töitä, jotta tämän kesän rippikoululaisten ainutlaatuinen kokemus olisi myös näissä poikkeusolosuhteissa mahdollisimman hyvä. Odottavan aika on pitkä niin kodeissa kuin henkilökunnan keskuudessa. Emme ole halunneet antaa tietoa pirstaleina vaan mahdollisimman kattavasti. Taivaan Isän tiedossa yksin on, miten se loppujen lopuksi menee. Rukous ja pyyntö on, että leiriläiset, myös henkilökunta, saisivat vahvistua uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan.”
Lopulta rajoitukset lievenivät. Kuulin uusia päivämääriä ja käsitteitä. SRK:lla rakennettiin systeemiä, jolla noin 2500 nuoren rippikoulu voitaisiin toteuttaa – alati muuttuvien säädösten puitteissa. Jotkut tekivät etätyötä kodissa, joissa ”taustavaikuttajat” ovat saattaneet leikeissään kiskaista isän johdot seinästä. Työn oli kuitenkin jatkuttava.
Toukokuussa Päivämiehessä oli riemullinen tieto: rippikoulut saadaan pitää! Rajoitukset huomioiden, osin etänä, osin lähiopetuksena. Monet asiat ovat toisin kuin alun perin oli suunniteltu. Eräskin rippikoululainen viesti hädissään isoselleen, että miten hän voisi suorittaa diakoniatehtävän, jossa pyydettiin ottamaan yhteyttä johonkin kotisiionin yksinäiseen vanhukseen. ”En minä tunne yhtään ainutta vanhusta, jonka puhelinnumeron voisin saada!” nuori mietti. Tämäkin järjestyi.
Moni oli lupautunut leirihenkilökuntaan jo viime elokuussa, mutta sen jälkeen oli tullut esteitä. Vaikkapa siksi, että yli seitsenkymppiset, kuten minä, eivät voi osallistua lähiopetukseen. Heidän tilalleen oli hankittava uusi ihminen.
Toukokuun lopulla tuijotin tietokonetta – pystyin sen avulla osallistumaan rippikoulun etäopetukseen. Naapurin alakoululainen oli hälytetty neuvomaan, mistä minun olisi milloinkin painettava ja mitä ymmärrettävä. Ruudulla oli pari sataa pientä palloa. Jokaisen niiden takana oli joku ihminen, joka ensi kesänä vastaa jonkun leirin jostain työmuodosta. Siis jokaisen pallon takana oli elävä ihminen.
Toukokuussa oli kodinilta, joka kuului yhtenä osiona rippikouluun. (
Voit kuunnella sen täältä.) Silloin moni asia selvisi.”Digiloikka” on minulla kuitenkin vielä tekemättä, vaikka pieniä digipyrähdyksiä onkin tapahtunut. Helpommin loikin menneisyyteen, jossa asiat tuntuivat selkeämmiltä. Muistin kevättä 1963, jolloin Helsingin vanhan rauhanyhdistyksen harmoniparven nurkasta säteili kiitollisuutta ja onnea: kaksi tulevaa rippikoulunopettajaa oli juuri löytänyt toisensa.
Nyt heidän kohdaltaan työsarka on ohi. Mutta heidän lapsensa osallistui kodin illan järjestämiseen samassa hengessä kuin vanhempansa. Sukupolvet vaihtuvat.
Niin, se ihmisen elämä. Se on kuin kämmenen leveys tai ei mitään. Siis ei mitään.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys