Jouni Lesonen
Suunnittelin, että aloitan tämän kerran blogini ensimmäisestä työpäivästäni 52 vuoden takaa. Houkutus hypätä vielä kauemmaksi oli kuitenkin niin vahva, että päädyin muistelemaan ensimmäistä koulusyksyäni kuudenkymmenen vuoden takaa.
Joskus sanotaan, että vuodet eivät ole veljiä keskenään. Mutta kyllä ne jonkin verran ovat. Syksyisin päivät lyhenevät ja yöt pitenevät ja sataa enemmän kuin sydänkesällä. Sateet ovat ainakin loppusyksystä jo kovin viileitä. Lokakuussa Kainuun ja Pohjois-Savon korkeudella nähdään syksyn ensimmäiset lumet, tai ainakin räntää. Aamuisin rapakot ovat jäässä, ja kylminä aamuina katoilla on kuuraa. Näin oli silloin kuusikymmentäluvulla ja näin on nyt, kuluvana syksynä.
Mutta sitä koulutietäni minun piti muistella. Odotin vuoden 1962 syyskuun ensimmäistä päivää jännityksellä. Koulut alkoivat tuolloin syyskuun alussa. Lauantaitkin olivat koulupäiviä, tosi lyhyitä sellaisia, silloin päästiin viikonloppuvapaalle kello 13:n aikoihin. Ensimmäisen viikon päättyessä muistan käyneeni poimimassa puolukoita kotimme takana olevassa metsässä. Harmittelin siellä, miten jaksan odottaa viikonlopun yli koulun jatkumista. Odottaa siis yhden sunnuntaipäivän, joka jäi vapaaksi.
Hyvin se viikonloppu varmaankin meni. Ja monet sitä seuraavat viikonloput vuodesta toiseen. Muutaman vuoden kuluttua olivat lauantaitkin jo vapaita. Siihenkin totuin, enkä enää harmitellut viikonlopun pituutta.
En enää aivan tarkkaan muista, mutta oletan, että tiedonjanoni oli valtava. Lukemaan oppiminen avasi aivan uuden maailman. Oppikirjojen lisäksi koululla oli pieni kirjasto, josta sai lainata kirjoja kotiin. Tein niin usein.
Muutamassa vuodessa ensimmäinen koulu jäi. Siirryin seuraavaan, josta sain kansalaiskoulun lopputodistuksen vuoden 1970 toukokuun lopussa. Se oli aivan tavallinen toukokuun lopun aurinkoinen ja lämmin päivä.
Viidentoista vuoden ikäisenä pääsin mukaan työelämään. Vuoden 1970 lokakuun ensimmäinen päivä valkeni kolean aurinkoisena. Olin jälleen kuin koulunsa aloittava pieni poika: utelias, jännittynyt ja innoissani. Tuleva työpaikkani oli huoltoasema, jonne sovin kahden vuoden oppisopimuskoulutuksen. Vajaan kahden vuoden aikana opin paljon autoista, asiakaspalvelusta ja kaupankäynnistä. Huoltomyyjää minusta ei kuitenkaan tullut.
Vuoden 1972 syksyllä aloitin ”postipoikana”. Virallisempi nimitys oli postimies, vaikka enhän minä mikään mies vielä ollut. Mutta olin jälleen yhtä innokkaana, uteliaana ja valmiina oppimaan uutta. Paljon opinkin neljässä vuodessa. Työn oheen kuului myös opiskelu. Tuolta ajalta jäi mieleen koko Suomen postinumeroalueet. Vieläkin – lähes 50 vuotta myöhemmin – tiedän, mistä paikkakunnasta puhutaan, kun mainitaan postinumero 20100 tai 60100. Edellinen on Turku, jälkimmäinen Seinäjoki. Oulu on 90-alkuinen, ja Lappi alkaa numerolla 9.
Jouduimme tenttimään numeroalueet kokeilla. Postimiehen virallista titteliä ei saanut, jos ei kokeista selvinnyt hyväksytysti. Postiautoilla kuljimme laajoilla alueilla Kainuussa, Pohjois-Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Keltaisesta, liikkuvasta postiautosta heitin postinippuja keltaisiin laatikoihin. Myin matkalippuja ja haastelin asiakkaiden kanssa. Sielläkin opin paljon, mitä on asiakaspalvelu.
1970-luvun puolivälissä tein vuoden työreissun paperikoneelle. Siellä ei tullut ihmiskontakteja eikä asiakaspalvelua. Huomasin vuodessa, että se ei ole minun tuleva ammattini.
Seitsemän työvuoden jälkeen, vuonna 1977, aloitin taas ”alusta”: otin repun selkääni ja aloitin koulupoikana. Ehdottomasti jännitin jälleen, olin innoissani ja utelias oppimaan aivan uutta.
Lähes kaikki koulutieni olen aloittanut syksyllä. Kouluvuoden jälkeen, kylmän syksyisenä lokakuun kuura-aamuna aloitin Kajaanin palolaitoksella uudessa työssä, uteliaana ja innokkaana sairaankuljettajana, kuten nimitys silloin kuului. Nykyisin tunnemme heidät ensihoitajina.
Siitä tulikin pitkäaikainen työ, varsinainen elämäntehtäväni, jossa olin yli 42 vuotta. Ensihoitaja, jos kuka, on asiakaspalvelija. Ei ole yhtään tehtävää, ettei keskusteltaisi ihmisten – potilaan, omaisten ja toisten hoitajien – kanssa.
Taas on samanlainen syksy kuin on ollut aiemminkin. Runsas vuosi sitten viimeinen työni päättyi. Siirryin täysin palvelleena seuraavaan ”virkaani”, eläkkeelle. Olen jälleen oppimassa uutta, mutta vieläkin uteliaana ja innokkaana, ehkä jännitykseen ei enää ole syytä. Nyt on aikaa monille sellaisille asioille, joihin ei ollut mahdollisuutta aiemmin.
Koulu- ja työpolkujen äärellä muistelen Väinö Havaksen runoa. Siihen on hyvä päättää tämänkertainen blogini.
Olen taas yhä koulutiellä,
ujo kömpelö poika vain.
Koti kaukana, muistot siellä.
Kivi alla on anturain.
Runo päättyy kauniisti rukoukseen:
Tule, siunaa mun koulutieni,
älä mieheksi koskaan tee.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys