Sii­tä minä mie­le­ni pa­hoi­tan, kun joka pai­kas­sa on lii­kaa ta­va­raa.

En­ti­van­ha­nen köy­hyys tai­si ol­la ar­vok­kaam­paa kuin mil­le se sil­loin tun­tui. Ta­val­li­nen köy­hä ih­mi­nen oli ai­ka nor­maa­li ih­mi­nen. Muut­kin kul­ki­vat pe­ri­tyis­sä vaat­teis­sa, ja uu­si ta­va­ra toi tyy­ty­väi­sen mie­len. Ja tur­has­ta oli mah­dol­li­suus luo­pua, kun saat­toi teh­dä iloi­sek­si jon­kun, jol­le voi lah­joit­taa van­han pu­se­ron­sa.

Toki vaih­toa on edel­leen. Päi­vä­seu­rois­sa pyö­räh­tää nuo­ren äi­din kas­sis­ta toi­sen äi­din kas­siin muo­vi­pus­sil­li­nen (tai ny­kyi­sin kan­gas­kas­sil­li­nen!) haa­la­rei­ta ja pie­nek­si jää­nei­tä ken­kiä. Ko­to­na lap­si ve­täi­see vik­ke­läs­ti kas­sin au­ki, nuuh­kai­see ja to­te­aa, et­tä nämä ovat Es­poos­ta. Il­mei­ses­ti lap­si op­pii tun­nis­ta­maan eri per­hei­den pe­su­ai­nei­den tuok­sun.

Ker­ran ja­oin tal­vi­lo­ma­ni kah­tia: en­sin olin Sa­vos­sa su­ku­lais­per­hees­sä, sit­ten Ou­lun puo­les­sa isos­sa lap­si­per­hees­sä. Al­ku­lo­mas­ta päi­vit­te­lim­me kä­lyn kans­sa hei­dän ko­me­roi­taan: yli­mää­räis­tä vaa­tet­ta oli pal­jon, kun lap­set oli­vat taas kas­va­neet ulos vaat­teis­taan.

In­nos­tuim­me sii­vo­a­maan. Suu­ri jä­te­säk­ki täyt­tyi no­pe­as­ti. Sit­ten käly au­kai­si mie­hen­sä kaa­pin: hä­nel­lä oli usei­ta pu­ku­ja, jot­ka oli­vat jää­neet uu­dem­pien jal­koi­hin. Jäl­kim­mäi­sen vie­rai­lu­paik­ka­ni isä oli vas­ta ase­tet­tu pu­hu­jak­si. Hän siis tar­vit­si uu­sia pu­ku­ja.

Jä­te­säk­ki avat­tiin. Ja sit­ten vie­lä uu­del­leen, kun in­ven­toim­me pai­ta­kaa­pin. Ni­pin na­pin pus­sin suu saa­tiin kiin­ni. Käly vei mi­nut lin­ja-au­tol­le. Sitä en­nen avat­tiin säk­ki vie­lä ker­ran, kun hän muis­ti kra­vat­ti­va­ras­ton.

Kul­jet­ta­ja nos­te­li jo tois­ten kap­säk­ke­jä ruu­maan. Ne oli­vat eri­nä­köi­siä kuin jä­te­säk­ki­ni. Hä­pe­sin ”ros­ka­pus­si­a­ni” ja yri­tin ke­ven­tää ti­lan­net­ta:

– Varo, et­tei kiil­to­nah­ka­lauk­kuu­ni tule naar­mua.

Kul­jet­ta­ja vil­kai­si säk­ki­ni sol­mua ja to­te­si:

– Koha ee luk­ko aa­keis.

Noi­den vaat­tei­den koh­dal­la kävi hy­vin. Ne löy­si­vät uu­den tyy­ty­väi­sen omis­ta­jan.

Mut­ta pal­jon meil­lä ny­kyih­mi­sil­lä oli­si pa­ran­net­ta­vaa suh­tau­tu­mi­ses­sa käy­tet­tyi­hin ta­va­roi­hin. Lu­ke­mat­to­mis­ta lu­ke­mat­to­mis­ta kir­jois­ta (lu­e­tuis­ta­kin, jol­len it­se aio lu­kea nii­tä uu­del­leen) on kuu­lem­ma ero­tet­ta­va kan­net ener­gi­a­jät­tee­seen ja vie­tä­vä si­säl­tö pa­pe­rin­ke­räyk­seen.

Erääs­tä kau­niis­ta le­nin­gis­tä­ni, jota olin käyt­tä­nyt vuo­si­kym­me­nes­tä toi­seen, rip­pi­kou­lu­tyt­tö ar­ve­li, et­tä mi­nul­la oli ol­lut sel­lai­nen jo hä­nen äi­tin­sä rip­pi­ku­vas­sa. Kirp­pu­to­rin pi­tä­jä puo­les­taan to­te­si sa­mai­ses­ta vaa­te­kap­pa­lees­ta, et­tä sort­ti­a­se­ma ot­taa il­mai­sek­si vas­taan tie­tyn mää­rän puh­tai­ta lump­pu­ja.

Mi­ten se Sa­nan­las­ku­jen kir­jan te­ki­jä sa­noo­kaan: ”Älä köy­hyyt­tä, älä rik­kaut­ta mi­nul­le an­na; an­na mi­nul­le ra­vin­nok­si mää­rä­o­sa­ni lei­pää” (Snl. 30:8). Sil­loin ei tar­vit­se pa­hoit­taa miel­tään omas­ta ei­kä toi­sen va­ral­li­suu­des­ta tai va­rat­to­muu­des­ta.