Nyt on taas se ai­ka vuo­des­ta, kun lu­ku­vuo­det lä­he­ne­vät lop­pu­aan. Tu­han­net in­nok­kaat odot­te­le­vat jo malt­ta­mat­to­ma­na het­keä, kun saa sä­deh­tiä kil­paa ke­vä­tau­rin­gon kans­sa kä­des­sä to­dis­tus teh­dys­tä työs­tä. Täl­lä ker­taa näi­den in­nok­kai­den jou­kos­sa olen myös minä – ja nyt mitä to­den­nä­köi­sim­min vii­meis­tä ker­taa. On so­pi­va het­ki poh­tia hie­man opis­ke­lu­a­jan an­tia, vii­pyil­lä het­ki men­nees­sä ja luo­da kat­sei­ta tu­le­vai­suu­teen.

Ta­ka­na on ri­kas vii­si­vuo­tis­kau­si. Mo­nen­lai­set aja­tuk­set sur­ra­si­vat pääs­sä­ni, kun syk­syl­lä 2014 as­te­lin yli­o­pis­ton por­teis­ta si­sään en­sim­mäis­tä ker­taa. Ar­vi­oi­tu val­mis­tu­mi­sa­jan­koh­ta ke­sä­kuu 2019, luki pa­pe­reis­sa. Yh­tä hy­vin sii­nä oli­si voi­nut lu­kea, et­tä ikui­suu­den ku­lut­tua. Ih­met­te­lim­me vai­mo­ni kans­sa tu­le­vaa. Toi­nen lap­sem­me oli juu­ri syn­ty­mäs­sä. Tun­tui ai­van mah­dot­to­mal­ta aja­tel­la ai­kaa kou­lun jäl­keen. On jää­nyt mie­leen, kuin­ka tuo­ree­na kah­den lap­sen isä­nä is­tuin sai­raa­lan pen­kil­lä ja yri­tin kes­kit­tyä tu­le­vaan tent­tiin, en­sim­mäi­see­ni yli­o­pis­tol­la. Hir­vit­ti aja­tel­la­kin, kuin­ka mon­ta oli edes­sä.

Juu­ri nyt tun­tuu sil­tä, et­tä mi­hin se ai­ka oi­kein ka­to­si. Opis­ke­lu­a­jois­ta jää läm­pi­mät muis­tot. Usein pu­hum­me, et­tä to­den­nä­köi­ses­ti jäl­keen­päin muis­te­lem­me kaik­kea help­pout­ta, mitä tä­hän ai­kaan on liit­ty­nyt. Sitä, kuin­ka lap­set oli­vat kaik­ki pie­niä ja kont­rol­lis­sam­me. Sitä, kuin­ka jous­ta­vaa opis­ke­lu oli ja mi­ten it­se­näi­sen työn­te­on se mah­dol­lis­ti. Var­maan si­tä­kin, mi­ten help­poa oli vain asua vuok­ral­la. Opis­kel­les­sa­ni vai­mo­ni on ol­lut suu­ren osan ajas­ta ko­ti­äi­ti­nä, jo­ten ai­kaa yh­des­sä­o­loon on riit­tä­nyt ta­kuul­la pal­jon enem­män kuin tu­le­vas­sa työ­e­lä­mäs­sä.

Iso kii­tos täs­tä help­pou­des­ta kuu­luu vai­mol­le­ni. Hä­nen an­si­os­taan olen voi­nut kes­kit­tyä opis­ke­luun. Il­ta­päi­vi­sin ko­tiin tul­les­sa on odot­ta­nut läm­min ruo­ka. Jos­tain on tai­ot­tu vaat­teet ja va­rus­teet lap­sil­le. Minä olen saa­nut to­teut­taa it­se­ä­ni, kun vai­mo­ni on sa­maan ai­kaan siir­tä­nyt omia ta­voit­tei­taan myö­hem­mäk­si. Hän on mah­dol­lis­ta­nut opis­ke­lu­ni. Olen ol­lut etuo­i­keu­tet­tu. Eh­kä voin myö­hem­min mak­sel­la tä­tä­kin vel­kaa ta­kai­sin – opin­to­lai­nan li­säk­si.

Ta­ka­na on myös köy­hä vii­si­vuo­tis­kau­si. Opis­kel­les­sa ra­han­käyt­tö vaa­tii to­ti­ses­ti har­kin­taa. En sil­ti lain­kaan yh­dy nii­hin pu­hei­siin, et­tei­kö täs­sä maas­sa voi­si opis­kel­la ja sa­maan ai­kaan saa­da lap­sia. Suo­mi on hy­vin­voin­ti­val­ti­o­na häm­mäs­tyt­tä­väl­lä ta­sol­la, ver­rat­tiin­pa ti­lan­net­ta mi­hin ta­han­sa muu­hun maa­han. Luot­ta­mus­ta joh­da­tuk­seen ja tu­le­vai­suu­teen ti­lan­ne sil­ti edel­lyt­tää. Ajat­te­len niin, et­tä us­ko­vai­se­na on help­poa, kun ei tar­vit­se yrit­tää hal­li­ta kaik­kea. Suun­ni­tel­la saa ja pi­tää­kin, mut­ta koh­tuu­del­la. Saa luot­taa va­paas­ti. Kyl­lä meis­tä pi­de­tään huol­ta.

Niin, se tu­le­vai­suus. En­sim­mäis­tä ker­taa iki­nä edes­sä­ni on ti­lan­ne, et­tä en tie­dä, mitä tu­le­va­na syk­sy­nä teen. Voi­si sii­tä kai stres­sa­ta­kin, jos oi­kein miet­ti­mään al­kai­si. En kui­ten­kaan tai­da. Luo­tan sii­hen, et­tä tu­le­vai­suus on hyvä, kun­han yri­tän par­haa­ni. Se on riit­tä­nyt en­nen­kin. Heik­ko­na het­ke­nä yri­tän muis­taa, et­tä asi­oil­la on ta­pa­na jär­jes­tyä.