Val­mis­tuin ke­säl­lä kou­lus­ta, ku­ten olen ai­em­min kir­joit­ta­nut. Ar­ve­lin tuol­loin, et­tä tu­len mah­dol­li­ses­ti vie­lä kai­paa­maan opis­ke­lua. Tuo ai­ka tuli no­pe­am­min kuin ym­mär­sin­kään. En to­sin tie­dä, kai­paan­ko it­se opis­ke­lua, mut­ta var­muut­ta elä­mään ja ta­sa­pai­noa ru­tii­nei­hin kyl­lä­kin. Olen pääs­syt mais­ta­maan sitä, mil­lais­ta on ol­la pät­kä­työ­läi­nen. Työ­läi­nen, joka on kuin har­voin tar­vit­ta­va työ­ka­lu, tar­peel­li­nen het­ken, ja sen jäl­keen val­mis siir­ret­tä­väk­si ta­kai­sin ylä­hyl­lyl­le.

Ajat­te­lin ke­vääl­lä, et­tä kyl­lä työ te­ki­jän­sä löy­tää. Syk­sy­ni al­koi­kin kii­rei­ses­ti. Eh­din käyt­tää vain pari päi­vää työn­ha­kuun ja jopa tur­hau­tua, kun­nes mi­nua pyy­det­tiin opet­ta­jan­si­jai­sek­si pa­rik­si päi­vää. Läh­din iloi­sin mie­lin. Kävi no­pe­as­ti il­mi, et­tä työ­tä oli­si hie­man pi­dem­mäk­si­kin ai­kaa. Meni viik­ko, toi­nen­kin. Si­jai­suus ve­nyi kuin pu­ru­ku­mi. Huo­ma­sin ole­va­ni kor­vi­a­ni myö­ten töis­sä. Val­mis­te­lin huo­mi­sen op­pi­tun­te­ja il­tai­sin ja ai­kai­sin aa­mul­la, kun lap­set nuk­kui­vat. Ih­met­te­lin mie­les­sä­ni jos­kus kuu­le­mi­a­ni pu­hei­ta opet­ta­jien työn help­pou­des­ta.

Työ­tä riit­ti, mut­ta se oli mie­lui­saa. Kol­men vii­kon jäl­keen aloin jo tot­tua ja tun­tea olo­ni ko­toi­sak­si. Ni­met tart­tui­vat pää­hän. Opet­ta­jien­huo­nees­sa oli mu­ka­vaa. Nel­jäs viik­ko vie­räh­ti. Pää­sin luok­ka­ku­vaan ja tun­sin ole­va­ni kuin oi­kea opet­ta­ja. Laa­din ker­taus­mo­nis­tei­ta, ko­kei­ta ja sain Wil­ma-tun­nuk­set sekä tu­los­ta­mis­kor­tin. Tar­kis­tin ko­kei­ta ja ja­oin nu­me­roi­ta. Mus­te­ky­nä sii­nä vain viu­hui. Olin oi­kea opet­ta­ja. Sit­ten työt lop­pui­vat – yh­tä no­pe­as­ti, kuin oli­vat al­ka­neet­kin.

Seu­ra­si kum­mal­li­nen tyh­jyys. Sii­hen­kö se nyt päät­tyi? Juu­ri nyt, kun ase­ma­ni op­pi­lai­den sil­mis­sä ja opet­ta­jien­huo­nees­sa oli vaih­tu­nut si­jai­ses­ta opet­ta­jak­si, joka ei ol­lut­kaan yh­den päi­vän jut­tu. Oras­ta­neet suh­teet kol­le­goi­hin ja op­pi­lai­siin kat­ke­si­vat. Kym­me­net ja taas kym­me­net ope­tel­lut ni­met me­net­ti­vät mer­ki­tyk­sen­sä. Olin an­ta­nut pa­lan sie­lu­a­ni työl­le, jota ei enää ol­lut­kaan. Täys­työl­li­syys vaih­tui pa­riin lu­en­to­kurs­siin yli­o­pis­tol­la ja jäl­leen ker­ran ak­tii­vi­seen työn­ha­kuun.

Uut­ta ma­toa kouk­kuun, sa­noo jär­ki. Näin tie­tys­ti ai­on­kin toi­mia. En kui­ten­kaan ol­lut tul­lut aja­tel­leek­si, mi­ten no­pe­as­ti juur­tu­mi­nen työ­yh­tei­söön ta­pah­tuu. Mitä jos täl­lai­sia muu­ta­man vii­kon tai kuu­kau­den mit­tai­sia pät­kä­töi­tä on edes­sä use­am­pi? Kuin­ka mon­ta ker­taa jak­san omak­sua ai­na vain uu­den ja uu­den työ­yh­tei­sön ih­mi­si­neen, sään­töi­neen ja kult­tuu­rei­neen? En to­del­la­kaan tie­dä. Huol­ta he­rät­tää se, et­tä opet­ta­jien työ­ti­lan­ne on han­ka­la.

On­nek­si ko­li­kol­la on ai­na se toi­nen­kin puo­li. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta uu­teen työ­paik­kaan me­ne­mi­nen on ai­na myös mu­ka­vaa ja avar­ta­vaa. Jo­kai­ses­sa pai­kas­sa op­pii jo­tain uut­ta. Sa­mal­la ker­ry­tän ko­ke­mus­ta­ni ja olen as­ke­leen lä­hem­pä­nä va­ki­tuis­ta työ­tä. Us­kon, et­tä jos­sain vai­hees­sa sa­tun tök­kää­mään ken­kä­ni juu­ri sii­hen oven­ra­koon, jos­ta mah­dun vään­täy­ty­mään ko­ko­naan si­säl­le.

Täl­lä het­kel­lä kui­ten­kin odot­te­len ylä­hyl­lyl­lä vuo­ro­a­ni. Mi­nun ei au­ta muu kuin teh­dä asi­at niin hy­vin kuin osaan. Hoi­taa jo­kai­nen si­jai­suus pe­dan­tis­ti ja ol­la ak­tii­vi­nen. Ku­ka­pa tie­tää, vaik­ka pi­dem­pi­ai­kai­nen työ al­kai­si seu­raa­vas­ta pät­kä­työs­tä. Ai­on jat­kos­sa­kin luot­taa sii­hen, et­tä asi­oil­la on ta­pa­na jär­jes­tyä, kun­han vain jak­saa yrit­tää.