Jos­kus ta­pah­tuu has­su­ja jut­tu­ja, niin kuin esi­mer­kik­si ker­ran vii­me syk­sy­nä. Mi­nul­ta ky­syt­tiin, al­kai­sin­ko Päi­vä­mie­hen verk­kob­log­ga­rik­si. Häm­men­nyin hie­man. Ky­syt­tiin­kö mi­nua juu­ri blog­ga­rik­si? Mik­si muka? En­hän edes lue blo­ge­ja, saa­ti sit­ten kir­joi­ta. Tus­kin edes tie­dän, mis­tä koko blo­gis­sa on kyse. Kos­ka kir­joit­ta­mi­nen kui­ten­kin on sy­dän­tä­ni lä­hel­lä, lu­pa­sin poh­tia asi­aa.

Aloin miet­tiä. En var­maan­kaan sovi teh­tä­vään mil­lään muo­toa, tuu­mai­lin. Me­nin Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen ja luin läpi muu­ta­man blo­gi­pos­tauk­sen: Hie­no­ja kir­jo­tuk­sia, si­säl­tö­ri­kas­ta sa­no­maa. En var­maan­kaan pys­ty moi­seen. Huo­ma­sin kui­ten­kin, et­tä olin juu­ri löy­tä­nyt it­sel­le­ni uut­ta lu­et­ta­vaa, Päi­vä­mie­hen blo­git. Kir­joi­tin vie­ras­pals­tal­le yh­den ju­tun ja roh­kais­tuin. Pää­tin suos­tua blo­gis­tik­si.

Mik­si? Var­maan­kin en­sin­nä­kin sen ta­kia, et­tä olen usein huo­no kiel­täy­ty­jä. Toi­saal­ta kai sik­si, et­tä sain roh­kai­se­vaa pa­lau­tet­ta vie­rasb­lo­giin kir­joit­ta­mas­ta­ni teks­tis­tä. Kol­man­te­na syy­nä tai­si ol­la se­kin, et­tä mi­nul­la ei vain ol­lut hy­vää syy­tä kiel­täy­tyä. Teh­tä­vä ei tun­tu­nut vas­ten­mie­li­sel­tä, vaik­ka olen­kin ai­van aloit­te­li­ja täl­lai­ses­sa.

Suos­tut­tu mikä suos­tut­tu. Seu­raa­vak­si aloin miet­tiä, mitä ih­met­tä oi­kein ha­lu­ai­sin sa­noa omas­sa blo­gis­sa­ni? Yk­si tär­keä läh­tö­koh­ta on se, et­tä ha­lu­an kir­joit­taa it­se­ni nä­köi­siä teks­te­jä. Ha­lu­an, et­tä kir­joi­tuk­se­ni ovat ai­to­ja ja re­hel­li­siä. Ha­lu­an tuo­da esil­le tee­mo­ja, joi­ta olen it­se poh­ti­nut. Herk­ki­ä­kin ai­hei­ta, sel­lai­sia, joi­den tie­dän kos­ket­ta­van myös mui­ta kuin it­se­ä­ni, mut­ta jois­ta voi ol­la vai­ke­aa pu­hua. Asi­oi­den il­mai­se­mi­nen on jos­kus pal­jon hel­pom­paa kir­joit­ta­mal­la kuin pu­hu­mal­la.

Ha­lu­an, et­tä teks­teis­tä­ni vä­lit­tyy oma maa­il­man­ku­va­ni – siis se, et­tä olen us­ko­vai­nen. Tämä on eh­kä kaik­kein vai­kein tee­ma. Se on vai­kea sik­si, et­tä ha­lu­an kä­si­tel­lä ai­het­ta ai­dos­ti, si­ten, kuin asi­ois­ta it­se pu­hun ja si­ten kuin it­se­ni ikäi­set ih­mi­set asi­ois­ta yleen­sä pu­hu­vat. Vaik­ka en eh­kä teks­teis­sä­ni suo­raan viit­taa raa­ma­tun­teks­tei­hin, toi­von, et­tä niis­sä sil­ti tu­lee esil­le us­kos­ta kum­pu­a­via aja­tuk­sia, ri­vien vä­leis­sä pii­les­ke­le­viä, ujos­ti mut­ta sy­dä­mes­tä as­ti lau­sut­tu­ja. Toi­von, et­tä ne vä­rit­täi­si­vät teks­tie­ni sä­vyä.

En to­del­la­kaan tie­dä, mitä tu­le­va vuo­si tuo tul­les­saan. Mi­nul­la ei ole edes aa­vis­tus­ta sii­tä, mis­tä kai­kes­ta tu­len kir­joit­ta­maan. En­kä to­del­la­kaan tie­dä, pys­tyn­kö vas­taa­maan ta­voit­tei­siin, joi­ta juu­ri it­sel­le­ni lu­et­te­lin. Eh­kä­pä hyvä niin. Tär­keim­män ta­voit­teen sääs­tin kui­ten­kin ihan lo­puk­si: Jos yk­si­kin lu­ki­ja tu­lee saa­maan kir­joi­tuk­sis­ta­ni jo­ta­kin mer­ki­tyk­sel­lis­tä it­sel­leen, niin se riit­tää mi­nul­le.