Joskus kirjoittaminen on vaikeaa. On kuin verho peittäisi mielikuvituksen ja kaikki ne aiheet, joita elämä on pullollaan. Näin tuntuu olevan juuri tänään. Vanhat kirjoitusideatkaan eivät auta. Jokin idea ei vain istu hetken tunteeseen, toisen ajatuksesta en enää saa kiinni. Blogiteksti pitäisi kuitenkin kirjoittaa, joten täytyy keksiä, innovoida. On aika olla luova, kuten nykyaika meiltä usein edellyttää.
Mutta miten aletaan luovaksi? Kerran joku viisas sanoi, että kannattaa hakea ideoita siitä, mikä on itseä lähellä ja ajankohtaista. Juuri nyt kaikki tuntuu vain kovin arkiselta. Menossa ovat työntäyteiset härkäviikot. Mitä siitä nyt kirjoittamaan? Jostain on aloitettava, joten suuntaan ajatukseni omaan elämääni ja perheemme elämään.
Viime päivinä mielessäni on pyörinyt se tosiasia, että opiskelut ovat nyt lopullisesti ohi. Ylimääräinen sivuaine, ruotsin kieli, on sekin luettu loppuun. Päiviä ennen joulua sain myös varmistuksen siitä, että työllistyn opettajana koko loppukevään ajan. Syksyinen hermoiluni epävarmasta työtilanteesta oli tietysti turhaa. Näin niitä asioita on johdettu ennenkin – paljon paremmin kuin itse olen kyennyt suunnittelemaan. Totean kiitollisena, että en ole joutunut olemaan päivääkään toimettomana valmistumiseni jälkeen.
Mieli hakeutuu muualle. On isompia ja tärkeämpiä asioita kuin työ. Sitä ei kyllä tule useinkaan unohtaneeksi näin neljän pienen lapsen isänä. Alkukesästä meille syntyy viides lapsi. Ajatus kesästä kotona pienen vauvan kanssa hymyilyttää. Laskettu aika on juuri, kun työt keväällä loppuvat. Ihmeellistä, miten tämän lapsen vastaanottaminen on ollut alusta asti jotenkin helpompaa kuin joskus aikaisemmin.
Mietin vaimoani, joka urhoollisesti kantaa tulevaa lastamme kaikkine raskauteen liittyvine vaivoineen. Kyllä olen hyödytön tuki vaimolleni raskauden aikana, ajattelen. Joskus valitan huonouttani vaimolleni, joka vakuuttelee minulle tarpeellisuuttani. Nyökyttelen ja olen kiitollinen puolisoni armollisuudesta.
Vilkaisen kalenteria. Tottumaton silmä yllättyy taas vuodesta 2020: Tosiaan, se uusi vuosikymmen. Hassua, miten nopeasti aika kuluu. Vuodesta 2010 ja Suomen rumasta olympiavälierätappiosta USA:lle on jo kymmenen vuotta! Muistan kyllä, miten sipsit olivat mennä väärään kurkkuun poikien kisastudiossa.
Vuosi 2010 tuo mieleen muutakin. Aloimme tuolloin seurustella. Ajatella, kymmenen vuotta siitäkin! Mieleen vyöryvät tapahtumarikkaat vuodet: Lukio, Ruotsiin muutto, naimisiinmeno, Suomeen muutto, työelämä, opiskelut, lapsien syntymä, valmistuminen… Kyllä voi todeta, että elämääni on siunattu suuresti ja johdatus tuntuu yhtäkkiä hyvin konkreettiselta.
Menneet vuodet tuovat mieleen tulevaisuuden. Mitähän on luvassa? Mahdoton sanoa. Jos veikata pitäisi, niin muutokset elämässä ovat tällä vuosikymmenellä verrattain pienempiä kuin aiemmalla. Parempi tosin, etten veikkaa. Metsään menisi kuitenkin. Mieleen muistuu raamatunkohta: "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon." Päätän suhtautua tulevaisuuteen edelleen luottavaisesti. Juuri nyt se tuntuu helpolta.
Luomisen tuska tuntuu hetkeksi väistyneen. Huomaan, että arkisen elämän pohdiskelu on tuottanut mukavasti ajatuksia. Ehkä aina ei tarvitsekaan yrittää mitään erityistä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys