Ollapa koti-isänä edes joskus! Monta kertaa sitä on tullut mietittyä kuluneiden isävuosien aikana. Samaa mieltä on myös yhteiskuntamme, joka nykyisin patistaa isiä jäämään kotiin useammin – ja hyvä, että patistaa. Taas keväällä asiaa pohdittiin. Oivalsimme, että ajankohta koti-isyyteen olisi otollinen juuri tulevana kesänä. Valmistuisin koulusta ja motivaationi kesätöiden tekemiseen ei kymmenen vuoden kesätyörupeaman jälkeen ollut sanottavan korkealla. Vastaavasti vaimoni, joka on viettänyt viime vuodet kotona, pääsisi helposti työelämään kiinni kesätöiden kautta.
Pääsimme sopimukseen. Alkoi tulevan kesän pohdinta. Millaistahan on olla koti-isä? Sitä en tiennyt, mutta kotiäidin työtä aitiopaikalta seuranneena tiesin, että kotona oleminen käy työstä. Tiesin, että ruoka on joko juuri syöty tai kohta taas suunnitteilla. Tiesin valtavasta pyykkimäärästä, loputtomasta siivouksesta ja siitä, että kotiäidillä ei ole lakisääteisiä kahvitaukoja. Tiesin, että perheessämme sen todellisen työn on suurelta osin hoitanut vaimoni. Minulle kotiin jääminen olisi kuitenkin tervetullutta vaihtelua ja kestäisi vain muutamia kuukausia.
Kauan odotettu koti-isyyteni alkoi toukokuun lopussa. Aivan kaikkea en selvästikään ollut huomannut. Kuvittelin nimittäin, että koti-isillähän on kotitöistä huolimatta paljon aikaa. Niinpä olin suunnitellut kotona olemisen lisäksi yhtä ja toista pikkuhommaa, jota piti hoitaa. Aloittelijan virhe, sanoisi joku. Luulin, että minulla olisi aikaa lukea aina sopivan hetken tullen kesätenttiin, mahdollistaa vaimoni pääsykokeisiin lukeminen, kirjoittaa Päivämiehen blogitekstiä, hakea töitä, tehdä tarvittavat Kela-hakemukset ja harrastaa joskus urheilua. Siis sen lisäksi, että tekisin ruokaa, pyykkäisin, hoitaisin lapsia ja olisin muutoinkin kaikella tapaa kunniakas koti-isä. Kaiken kukkuraksi aioin olla hyvä ja rakastava aviomies.
Pieleen meni. Naiivi kuvitelmani tästä kaikesta sortui heti alkuunsa. Löysin itseni tilanteesta, jossa aikaa ja energiaa muuhun kuin välttämättömään ei jäänyt ollenkaan. En ole ehtinyt edes kirjoittamaan yhtä yksinkertaista blogitekstiä! Paljastettakoon, että kirjoitan tätä tekstiä mummolan yläkerrassa, hirvittävän paljon myöhässä, jotta saisin homman lopultakin tehdyksi. Kantapään kautta se oli tämäkin opittava, että koti-isän on hyvä keskittyä siihen oleelliseen, eli lasten kanssa olemiseen ja kodin huoltamiseen.
Uskallan kuitenkin väittää, että juuri tässä piilee monen kotona elävän turhautumisen ydin. Kotona lasten kanssa oleva kohtaa nimittäin asian, jota kutsun nimellä kotivanhemman paradoksi. Kotona olevalla on nimittäin periaatteessa yllin kyllin aikaa. Sitä on sentään kotona aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tosiasiassa aikaa muuhun kuin lasten kanssa olemiseen tai kodin töihin on vain häviävän vähän. Ainakin tilanteessa, jossa puoliso tekee täysiaikaista vuorotyötä. Aika kuluu kodin askareissa niin tiiviisti, että illan tullessa energiat ovat vähissä. Pikkulasten kanssa on liki mahdotonta yrittää vaikkapa sellaista ihmettä kuin työnhaku tai pääsykokeisiin lukeminen. Tuo aika kaikkeen muuhun tarpeelliseen ja tärkeään on löydettävä sieltä, kun puoliso on kotona. Ja silloin sitä haluaisi viettää aikaa rakkaansa kanssa.
Koti-isyyteni ei ole onneksi vielä edes puolivälissä. Kalenterin mukaan heinäkuusta on tulossa ainakin hiukan leppoisampi. Lupaankin pyhästi itselleni, että heinäkuussa en rasita itseäni ja perhettäni kaikella ylimääräisellä, vaan keskityn nauttimaan ainutlaatuisesta ajastani kotona. Samalla toivon, että tämä koti-isyys ei jäisi elämäni viimeiseksi. Sinulle, tuleva koti-isä, vinkkaan lämpimästi: Ole viisaampi kuin minä. älä suunnittele itsellesi turhaan ylimääräisiä tehtäviä ja stressinaiheita. Luota vapaasti, että kyllä kotoa tekemistä löytyy.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys