Nykyään ollaan hyvin tietoisia yhdessä vietetyn ajan tärkeydestä. Parisuhteessa olevia kannustetaan kahdenkeskiseen aikaan, ja mikä ettei. Pienet irtiotot arjesta piristävät kummasti. Tuntuu siltä, että tätä minilomailua monet myös harrastavat. Välillä tuntuu, että kaikki muut paitsi me. Mekin kyllä käymme vaimoni kanssa aina tasaisin väliajoin keskustelun, joka etenee suurin piirtein seuraavasti:
– Pitäisi tehdä jotain kahdestaan.
– Se olis ihanaa! Jos mentäisiin vaikka syömään.
– Niin! Milloin lähdetään?
– Oisko vaikka viikonloppuna?
Viikonloppu tulee ja menee. Lähtö jää tekemättä. Kuluu kuukausi ja toinenkin. Sama keskustelu käydään uudelleen. Kuluu puoli vuotta. Ei tullut kahdenkeskeistä ravintolailtaa. Miksi ihmeessä?
Pikkulapsiperheen arjesta kahdenkeskisen ajan repiminen voi olla työn ja tuskan takana. Hoitajan löytäminen voi olla haaste. Mitä tehdä sylilapselle, joka roikkuu rinnoilla? Kuka hoitaja saa lapsemme nukkumaan? Kenelle tällaisen katraan kehtaa edes jättää? Esteitä lähtemiselle löytyy etsimättäkin, ja niinpä usein käy, ainakin meillä, että lähteminen lykkääntyy ja lykkääntyy.
Joskus kylläkin ihmettelemme, että tarvitseeko sen todella olla näin vaikeaa? Emmehän haaveile siitä, että pääsisimme kahdestaan Espanjan aurinkorannoille. Tai haaveilemme kyllä, mutta moinen on sentään jo hiukan liioittelua opiskelijaperheelle. Haaveilemme kahdenkeskisestä hetkestä ravintolassa, kiipeilykeskuksessa, lenkkipolulla, mökkisaunassa ja niin edelleen. Silti emme useinkaan saa toteutettua edes niitä! Se on kyllä saamattomuutta meiltä, sanon minä.
Mutta kertoo moinen tehottomuus jostain muustakin, nimittäin toimivasta perhearjesta ja parisuhteesta. Paljon tärkeämpää kuin yksittäiset lomat, olivatpa ne sitten lyhyitä tai pitkiä, ovat sittenkin viihtyisät kotiolot. Arkiset hetket kahdestaan iltateellä, sohvalla ja saunassa ovat meille tärkeitä. Enpä vaihtaisi mukavaa arkeamme kehnompaan sitä vasten, että olisimme useammin kahdenkeskisellä lomalla.
Hiljattain kävimme kuitenkin taas tämän saman keskustelun, josta alussa kerroin. Huomasimme, että edellisestä hetkestä kahden oli kulunut jo pienen ihmiselämän verran, meidän tapauksessamme yhdeksän kuukautta. Päätimme tällä kertaa ihan oikeasti tehdä asialle jotain. Tuumasta toimeen: Tarkistus kalenteriin, pari puhelua ja kaikki oli järjestetty. Ei se sittenkään ollut niin vaikeaa.
Lopulta pääsimme siis liikkeelle ihan kahden kesken. Kiipeilyn ja ravintolaillallisen jälkeen oli kyllä hieno olo. Vaimo tuntui entistäkin rakkaammalta. Lapset olivat tavallista suloisempia. Päätimme, että ensi kerralla siirrymme nopeammin sanoista tekoihin, kun taas virittelemme keskustelua kahdenkeskisestä hetkestä. Eivät ne yhteiseen aikaan kannustajat ihan väärässä olleet.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys