Jouni Lesonen
Lähtiessäni kävelylle tammikuun aamu oli vielä pimeä. Pian kuitenkin huomasin, kuinka hyvin lähes täysi kuu valaisee tuttua metsätietä. Kuun valossa lumi ja kovan tuulen muodostamat kinokset kimmelsivät puhtaan valkoisina.
Päivän hiljalleen vaaletessa pysähdyin muutaman sadan metrin välein katselemaan ympärilleni ja kuuntelemaan. En kuullut juuri mitään, mutta näin paljon. Edellisen päivän tuima tuuli oli rauhoittunut. Tyyni pakkasaamu oli täysin hiljainen. Pysähtelin ja kuvasin. Jos minun pitäisi valita ”päivän kuva” kameraan (puhelimeen) tallentamistani hetkistä, en tietäisi, minkä niistä valitsisin.
Taivas hehkui. Aluksi se oli kuin tummaa samettia, hiljalleen värit vaihtuivat kirkkaammiksi, tuli purppuraa, punaista, keltaista ja viimeiseksi, päivän kirkkaasti paistaessa, näkyi ”vanha taivas”: kylmä, vaalea sinisyys kattoi taivaan. Kuu oli jo kovin himmeä ja painumassa taivaanrannan taakse.
Kävelin länteen. Tuon tuosta käännyin kuitenkin katselemaan taakseni itään. Edessäni näkyvä tumma lännen ”seinä” sai kauniita heijastuksia takaa nousevasta auringosta. Katselin, näin ja tunsin kaikkialla ympärilläni Suuren Luojan käden jäljet. Luojallamme on varaa antaa kauneutta luontoon kaikkiin vuoden- ja vuorokauden aikoihin.
Synkän ja kylmän talvisen yön hetkistä on kuluneen talven aikana kuvattu huimaavan upeita revontulia. On hienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat valvoa ja lähteä kylmiin talviöihin kuvaamaan luonnon suuria hetkiä ja jakavat ottamiaan kuvia meille, jotka emme jaksa öisin valvoa ja liikkua ulkona. ”Lapin äiti” kuvaa ”Pohjanpalojen räiskeen” olevan kehtolaulua Lapin lapselle.
Ehkä talvisessa luonnossa on vähemmän värejä kuin muissa vuodenajoissa, mutta illan ja aamun hetkinä, aamun koittaessa ja päivän painuessa mailleen on talvinen luonto, ja erityisesti taivas, kaunis.
Joskus olen kuullut sanottavan, että huhtikuu on vuoden ruminta aikaa. Kaikki talven aikana kertyneet liat ovat vielä näkyvissä. Maisemat ovat paljaita ja alastomia. Saima Harmaja kuvaa runossaan: ”On huhtikuu. On vaikein aika maan, nyt kevät itkee luomistuskissaan.”
Hienoja hetkiä olen kokenut myös varhaisina kesäaamuina ja myöhäisinä iltoina suurilla Oulujärven selillä ja Kainuun ”ylävesillä” Sotkamon ja Kuhmon rajoilla. Silloin aurinko laskee vähän ennen puolta yötä vain hetkeksi aaltojen taakse. ”Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö! Pian aurinko aalloista nousi. ” (Eino Leino.)
Syksyn hehkuvaa, Suomen Lapin ruskaa, lienee meistä monikin kuvannut ja ihastellut paikan päällä. Muutamina syksyinä olen puolisoni kanssa päässyt ruska-aikana Lappiin. Tuliaisina sieltä on upeita kuvia ja muistoja. Tunturien rinteiltä oli hienoa katsella värikylläisten, silmän kantamattomiin näkyvien rinteiden loistoa. ”Hehkuu kauneutta, nyt lakastuva maa” (VK 575:3).
Syksyisin sataa paljon. Siinä voi nähdä myös lohduttomuuden, kuin joskus omassa elämässä, jossa ”murheen pilvet toisiansa ajaa” (VK 357:3). Runoilija Yrjö Jylhä kuvasi lokakuun lohduttomuuden lähes sata vuotta sitten runossaan Lokakuun sade näin: ”Loputtomat on syksyn kyyneleet, kun suven surma tuntoansa painaa.”
Nyt, keskitalvella, jäistä lakeutta katsellessa muistelin päivää, jolloin ”aavoilta kohoilevilta tuulee kylmeten” (Saima Harmaja). Kaikissa vuodenajoissa on oma kauneutensa. Ja vaikka ”minun maailmassani” sataa, myrskyää ja voi olla pilvistä ja synkkää, jossain muualla samaan aikaan aurinko nousee. Tai laskee kirkkaana pilvettömältä taivaalta.
Kävelyn päättyessä oli jo kirkas päivä. Aamun kaunein hetki oli ohitse. Osa taivaasta näytti kirkkaan siniseltä. Tuuli hiljaisesti. Jostain taivaanrannalta näytti nousevan pilven riekaleita. Sääennusteiden mukaan ne toisivat tullessaan lumisateita.
Kauneus ei kuitenkaan ole vain tässä hetkessä. Eikä vain tässä aamussa. Menneiden vuosikymmenien ajan oli töissä ja vapaa-ajalla paljon kauniita päiviä. Katselin vielä hetken ympärilleni, ihastelin nousevaa päivää ja menneitä aikoja. Hyräilin mielessäni sanoja ”Kiitos, Herra, ilon teistä, matkan kauneudesta” (VK 531:2).
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys