Vaikka minkälaista.
Joskus aika mielenkiintoista.
Ja monelta osin jännittävää.
Olen ollut lapsi ja nuori ja keski-ikäinen ja vuosia sitten siirtynyt eläkkeelle. Entä sitten? Jokainen tämänkin blogin lukija on ollut lapsi ja nyt on jotain siitä vanhempi. Vanheneminen ja oikea vanhuus on jotain aivan uutta.
Pula-ajan kasku kertoo lohikeittoa ihastelleesta pojasta:
– Kyllä lohisoppa on hyvää.
– Oletko syönyt sitä?
– No, en, mutta näin kun Rovaniemen markkinoilla yksi mies söi.
Minusta tuota kaskua voi soveltaa vanhenemiseenkin:
– On kamalaa olla vanha.
– Oletko ollut vanha?
– No, en, mutta olen nähnyt yhden ihan huonokuntoisen vanhuksen.
Eläkeläisenä saan etuuksia, joista nuorempana en osannut uneksiakaan. Pitkästä aikaa pääsen puolella hinnalla junassa ja lukuisiin paikkoihin saan alennusta. Bussissa (yleensä) tarjotaan paikkaa – ja jos siitä kiitän, saan usein suloisen hymyn.
En enää jaksa kuunnella terveellisen ruuan ravintopyörästä, vitamiinien välttämättömyydestä tai suolan vaarallisuudesta. Kuuntelen mieluummin sitä tietäjää, joka sanoo, että kun ihminen on täyttänyt 70, se saa syödä, mitä tykkää. Niin ei voi sanoa kasvavalle nuorelle! Ja siten vanhuus on myös etuoikeus!
Toki vanheneminen tuo muutakin kuin etuoikeuksia. Iän taakse voin piiloutua, mutta silloin pelkään muistini tai arviointikykyni pettävän. Välistä kuulen – luultavasti kehuksi tarkoitetun – päivittelyn, että ei uskoisi että olet 80-vuotias – ja niin terävä ja ties mitä. Silloin haluaisin kertoa asioita, joissa minä en ole terävä, joissa tarvitsen oikaisua, mutta hienotunteisesti sanottuna, sillä jos vanhuus on taitolaji, niin VANHUKSEN KOHTAAMINEN SE VASTA ONKIN ON TAITOLAJI.
On mukavaa, kun minun ei tarvitse pysyä ajan tasalla, mutta saan myönteistä palautetta, jos hallitsen jotain jostain ajankohtaisesta asiasta. Ennen oli toisin: nolostuin, jos en pysynyt kärryillä tai ainakin pyrin peittämään tietämättömyyttäni.
Oletan, että minulla on oikeus olla nolostumatta, jos sekoitan vaikka vuosiluvut 1986 ja 1968. Maailmankaikkeudessa se on aika pieni juttu (vaikka vuonna 1986 syntyneelle se kylläkään ei ole mikään pieni juttu). Sekoitan kyllä myös sellaisia asioita, joita sietäisi hävetä.
Muistan tilanteita, joissa vanhuksen puheille on naureskeltu. Itsekin lienen ollut joskus sellaisena vitsinikkarina. Häpeän. Nytkö minulle siis naureskellaan samalla tavalla? Aiheita kyllä löytyy.
Keho vanhenee. Lounasravintolassa myyjä antoi pyytämättä eläkeläisalennuksen. Kun kysyin, mistä hän tiesi, että olen eläkkeellä, pääsi häneltä nauru, josta ei meinannut loppua tulla.
Toisen kerran ajelimme mieheni kanssa autolla, ja kyydissämme oli 11-vuotias tyttönen.
Hän kysyi, että mihin jatkamme matkaa sen jälkeen, kun olemme vieneet hänet kouluun.
– Jumppaan.
Silloin saimme kuulla ihanan kikatuksen:
– Kaheksankymppiset voimistelemassa.
Silloin oli meidän vuoromme hekottaa. Mietimme: millaisia kärrynpyöriä ja piruetteja takapenkkiläisemme ajatteli meidän tekevän?
Omaa muuttumistani en meinaa huomata, vaikka merkkejä löytyy joka paikasta. Aistit haurastuvat. Lähinäkö alkoi heiketä jo nelikymppisenä, hajuaisti meni, kun kaaduin jäätiköllä, ja suvulta peritty huonokuuloisuus sen kuin pahenee. Luulin kuulolaitteen auttavan, mutta usein se auttaa vain kuulemaan hälyäänet entistä paremmin. Jotkut äänialat erotan selkeästi, toiset puuroutuvat tai vinkuvat. Aivot yrittävät auttaa, ja tuloksena on persoonallinen kokonaisuus asioista, joita alitajuntani syöttää. Silloin olen varalta hiljaa.
Niin olen silloinkin, kun kasvosokeus (prosopagnosia) tekee tepposia. Kasvosokeus on usein iän myötä paheneva varsin tavallinen vaiva, joka aiheuttaa noloja tilanteita: tunnistan huonosti tai en tunnista ollenkaan ihmistä hänen ulkonäkönsä perusteella.
Isoissa seuroissa tämä on todellinen ongelma. Jos toisella ei ole vastaavaa haittatekijää, hän saattaa loukkaantua ja kehittää oletuksen, joka on kaukana oikeasta. Mutta jos kehtaan kysyä suoraan, että kuka olet, ja toinen vastaa kysymykseeni eikä pane minua arvaamaan, saamme mukavan yhteisen hetken.
Muistelut ovat pitkän iän valtava aarre. Osaan yhdistellä asioita, joita en ole aikaisemmin osannut. Minulla on pitkä historiani, joka tekee sen mahdolliseksi. Koen, että minulla on tosiaan jotain annettavaa nuoremmalle, ja monet ovat siitä onnellisia.
Kun ensimmäisen kerran olin muistitestissä, kysymykset tuntuivat hölmöltä: Mikä vuosi / kuukausi / viikonpäivä on tänään? Missä maassa / kaupungissa olemme? Nyt ymmärrän, että ne ovat oleellisia muistamisen mittareita.
Mutta suhtaudunpa itseeni miten myönteisesti tahansa, silti synkempi minäni joskus pelottelee: entä, jos elämäni lopussa olen muistisairaana, itsepäisenä taakkana lähimmäisille ja yhteiskunnalle, eikä mistään löydy kärsivällisyyttä ärhentelevälle kompleksikimpulle?
Silloin valoisampi minäni muistuttaa uskon tuomasta lohdullisesta näkymästä: minunkin loppusuoralleni on määrätty päivät, joita ei ole liikaa eikä liian vähän, ja niillä joka ainoalla on tarkoitus – minulle tai läheisilleni.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys