Jou­ni Le­so­nen

”An­na meil­le tänä päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me.” Mis­sä ja mil­loin kuu­lit Isä mei­dän -ru­kouk­sen tai olit it­se mu­ka­na sii­nä? Ky­sees­sä lie­nee toi­nen tu­tuim­mis­ta ru­kouk­sis­ta, jon­ka tun­nem­me ja kuu­lem­me vii­koit­tain; ru­kous lau­su­taan yh­des­sä jo­kai­ses­sa ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa ja kir­kol­li­ses­sa toi­mi­tuk­ses­sa. Jo­kai­nen kas­tet­ta­va lap­si ”kuu­lee” sen ris­ti­äi­sis­sään, sii­hen osal­lis­tuu rip­pi­kou­lu­nuo­ri kon­fir­maa­ti­os­saan, vi­hit­tä­es­sä sen sa­noin ru­koil­laan kir­kois­sa ja vii­mei­sen ker­ran sii­hen osal­lis­tuu saat­to­vä­ki hau­ta­jai­sis­sa. Se kät­kee si­sään­sä koko ih­mi­sen elä­män­kaa­ren.

Olet­ko kos­kaan py­säh­ty­nyt miet­ti­mään Isä mei­dän -ru­kouk­sen si­säl­töä? Lut­her ”pilk­koi” sen seit­se­mään ru­kouk­seen ja lop­pu­y­lis­tyk­seen. Eme­ri­tus­piis­pa Ee­ro Huo­vi­sen uu­dis­ta­mat ja vuo­den 1999 kir­kol­lis­ko­kouk­sen hy­väk­sy­mät Isä mei­dän -ru­kouk­sen se­li­tyk­set lie­ne­vät mo­nil­le ne tu­tuim­mat.

Kai­kil­la seit­se­mäl­lä ru­kouk­sel­la, tai ku­ten piis­pa Huo­vi­nen sa­noit­taa, ”pyyn­nöil­lä”, on omat tar­kem­mat se­li­tyk­sen­sä. Jo­kai­nen pyyn­tö an­sait­si­si oman blo­gin­sa. Täs­sä blo­gis­sa py­säh­dyn nel­jän­teen pyyn­töön, eli ru­kouk­seen jo­ka­päi­väi­ses­tä lei­väs­täm­me.

Olen miet­ti­nyt pal­jon, mitä tämä pyyn­tö tar­koit­ti esi­van­hem­mil­le­ni nel­jä–vii­si su­ku­pol­vea sit­ten, siis 1900-lu­vun alus­sa. Pääs­täk­sem­me kiin­ni tuon ajan jo­ka­päi­väi­seen lei­pään tar­vit­sem­me tie­to­ja hei­dän su­ku­pol­vis­taan ja suo­ma­lais­ten elä­mäs­tä ja vai­heis­ta. Par­hai­ten se ta­pah­tuu tu­tus­tu­mal­la hei­dän ko­ti­paik­ka­kun­tien­sa his­to­ri­aan ja mah­dol­li­ses­ti siel­tä säi­ly­nei­siin va­lo­ku­viin.

Par­haim­mil­laan­kin tie­tom­me hei­dän ”lei­väs­tään” jää ka­pe­ak­si. Tie­to­jen li­säk­si voim­me teh­dä pie­niä mie­li­ku­vi­tus­mat­ko­ja sa­dan vuo­den taak­se, eh­kä vä­hän kau­em­mak­si­kin.

Kat­sel­les­sa­ni va­lo­ku­via 1920–1930-lu­vuil­ta näen niis­sä to­ti­sia mie­hiä ja nai­sia. Per­he­ku­vis­sa on usein pal­jon lap­sia. Vaat­teet ovat pää­o­sin tum­mia, ja­lois­sa on pit­kä­var­ti­set saap­paat. Ke­sä­ku­vis­sa lap­set ovat avo­ja­loin. Hää­ku­van mor­si­an on pu­keu­tu­nut mus­taan, val­koi­sia kan­kai­ta ei ol­lut. Vii­den­kym­me­nen vuo­den ikään eh­ti­neet näyt­tä­vät jo van­huk­sil­ta. Ras­kaat työt, pit­kät päi­vät ja vaa­ti­ma­ton ra­vin­to jät­ti­vät hei­hin jäl­ken­sä jo nuo­ri­na. Mo­net heis­tä näyt­tä­vät ham­paat­to­mil­ta.

Sata vuot­ta sit­ten elä­nei­den suo­ma­lais­ten sa­na­va­ras­toi­hin ei­vät kuu­lu­neet sa­nat neu­vo­la, ter­veys­kes­kus ja ham­mas­lää­kä­ri. Ei­kä hei­dän aa­mu- ja il­ta­ru­tii­nei­hin­sa kuu­lu­nut ham­mas­har­jo­ja ja -tah­no­ja tai suih­kus­sa­käyn­te­jä. Ker­ran vii­kos­sa läm­mi­tet­tiin sa­vu­sau­na. Har­vois­sa ta­louk­sis­sa tar­vit­tiin vaa­te­huo­nei­ta; ly­hyt nau­lak­ko kyl­mäs­sä etei­ses­sä riit­ti. Kai­kil­la ei ol­lut omia ken­kiä, käy­tet­tiin sa­mo­ja vuo­ro­tel­len. Va­rak­kaim­mil­la oli erik­seen ke­sä­ken­gät ja tal­vi­ken­gät ja joil­la­kin jopa nah­ka­saap­paat. Oli myös na­ru­ken­kiä. Ne ei­vät kuu­lem­ma ol­leet sa­de­ke­lin jal­ki­nei­na ko­vin hy­vät. Sade peh­men­si nii­tä, ne vuo­ti­vat ja ha­jo­si­vat. Huo­pai­nen ”vink­ke­li” oli hyvä pak­kas­sään jal­ki­ne.

Il­ta­ru­kouk­seen ei hil­jen­nyt­ty peh­meil­le un­tu­va­pat­joil­le. Sän­ky­jä ei kai­kil­le ol­lut, lat­ti­oil­le le­vi­tet­tiin il­tai­sin ”sis­kon­pe­ti”, joka ke­rät­tiin aa­mul­la pois. Pat­jan si­suk­set vaih­det­tiin kak­si–kol­me ker­taa vuo­des­sa. Si­suk­si­na käy­tet­tiin pit­kiä, kat­ko­mat­to­mia, pää­a­si­as­sa ru­kii­den ol­kia. Sama si­säl­tö oli myös tyy­nyis­sä. Sii­nä hei­tä nuk­kui use­am­pia si­sa­ruk­sia vie­rek­käin. Pei­tot oli­vat ohui­ta, ja lat­tia saat­toi ol­la tal­vi­sin kyl­mä. Syk­syn puin­ti­ai­ka oli juh­laa, sil­loin saa­tiin jos­kus rii­hel­tä tuok­su­vas­ta uu­dis­vil­jas­ta lei­vot­tua hy­vää ruis­lei­pää sekä uu­det, tuo­reet ol­jet pat­joi­hin ja tyy­nyi­hin.

Nel­jän­nes­tä ru­kouk­ses­ta Ka­te­kis­muk­ses­sa to­de­taan, et­tä ”Ju­ma­lan an­te­li­ai­suu­teen luot­ta­mi­nen ei ole help­poa. Köy­hyys ja hätä saa­vat mei­dät epäi­le­mään Ju­ma­lan hy­vyyt­tä.” Muis­tan aa­mun 1960-lu­vun alun elo­kuul­ta, jol­loin her­käs­sä vai­hees­sa ole­va lei­pä­vil­ja kiil­te­li kyl­män aa­mu­au­rin­gon va­los­sa kuu­rai­se­na. Pa­lel­tu­nut seu­raa­van tal­ven lei­pä­vil­ja kyn­net­tiin pel­toon.

Vii­me vuo­si­sa­dan alus­sa vaat­tei­ta ei os­tet­tu mar­ke­teis­ta. Muo­deis­ta ei tie­det­ty mi­tään. Äi­ti ja edel­li­sen su­ku­pol­ven nai­set om­pe­li­vat alus- ja pääl­lys­vaat­teet. Vaa­lea, rai­tai­nen fla­nel­li oli peh­moi­nen ja miel­lyt­tä­vä alus­vaa­te­kan­gas. Pääl­lys­vaat­teis­sa suo­sit­tiin usein tum­maa, vah­vaa ja kes­tä­vää sar­kaa. Jos­kus jou­lu­pu­kin kon­tis­ta saa­tiin lah­jak­si joku ”yli­mää­räi­nen” vaa­te. Voi sitä rie­mua, min­kä se sai ai­kaan. Kä­det suo­jat­tiin tal­vi­sin äi­din, mum­mon tai eh­kä­pä kum­min ku­to­mil­la la­pa­sil­la.

Kä­ve­ly oli suo­si­tuin tapa liik­kua pai­kas­ta toi­seen. To­sin se oli usein myös ai­noa mah­dol­li­suus liik­kua. Oli­han toki useis­sa­kin maa­ta­lois­sa he­vo­nen ja rat­taat, jo­ten jos­kus lii­kut­tiin myös he­vo­sel­la. Liit­tyi­kö­hän esi­van­hem­piem­me ru­kouk­seen pyyn­tö, et­tä he­vo­nen ja muu kar­ja säi­lyi­si ter­vei­nä? Tä­män ru­kouk­sen se­li­tyk­seen si­säl­tyy Lut­he­rin mu­kaan ”ruu­miin ra­vin­to ja tar­peet, ku­ten ruo­ka, juo­ma, vaat­teet, ken­gät, pel­to, kar­ja ja pal­jon muu­ta.”

”An­na meil­le tänä päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me.” Mil­lai­sia ru­kouk­sia, kii­tos­ta ja pyyn­tö­jä si­säl­tyy si­nun hil­jai­seen ru­kouk­see­si? It­se huo­maan su­kum­me ja naa­pu­riem­me his­to­ri­aan sa­dan vuo­den taak­se kur­kat­tu­a­ni, et­tä Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le ja mi­nul­le enem­män kuin olen tar­vin­nut ja pal­jon sel­lais­ta­kin, mitä en ole edes hok­san­nut pyy­tää.

Kir­joit­ta­ma­ni on vain pie­ni pala Ju­ma­lan lu­paa­mas­ta ja siu­naa­mas­ta lei­väs­tä. Blo­gin lu­ki­ja, va­el­sit­ko si­nä­kin tätä lu­kies­sa­si men­nei­syy­teen? Ih­met­te­let­kö, mi­ten on Ju­ma­la si­nul­le siu­nan­nut jo­ka­päi­väi­sen lei­pä­si?

Lut­her päät­tää nel­jän­nen ru­kouk­sen se­li­tyk­sen kau­niis­ti: ”Et­tä Hän opet­tai­si mei­tä tun­te­maan tä­män hy­vyy­den ja kiit­tä­en vas­taa­not­ta­maan jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me.”

On meil­lä pal­jon op­pi­mis­ta ja kii­tok­sen ai­hei­ta.