Jou­ni Le­so­nen

Kyl­lä me pie­ni­nä ih­me­tel­tiin: mitä nuo mie­het oi­kein te­ke­vät? Ku­rais­ten tei­den var­sil­le il­mes­tyi ko­nei­ta ja mie­hiä, jot­ka kai­voi­vat maa­ta ja nos­ti­vat sään­nöl­lis­ten vä­li­mat­ko­jen pää­hän toi­sis­taan pyl­väi­tä ki­lo­met­ri toi­sen­sa jäl­keen.

Vä­hän myö­hem­min pyl­väi­siin asen­net­tiin kaa­pe­lei­ta. Työ oli hi­das­ta, se kes­ti lä­hes sata vuot­ta. Sil­loin koko Suo­men syr­jäi­sim­piin­kin kolk­kiin oli saa­tu ve­de­tyk­si pu­he­lin­lin­jo­jen ver­kos­to. En­sim­mäi­set pu­he­li­met Suo­meen tu­li­vat 1870-lu­vul­la. Seu­raa­val­la vuo­si­kym­me­nel­lä nii­tä asen­net­tiin jo Ou­lun kor­keu­del­le saak­ka. En­sim­mäi­nen pu­he­lin­ver­kon ra­ken­ta­ja sai Ou­lus­sa no­pe­as­ti 20 ti­laa­jaa. (Wi­ki­pe­dia.)

Kuu­lin jo pie­ne­nä poi­ka­na, et­tä muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä ”ky­läl­lä” on ta­louk­sia, jois­sa on pu­he­lin. En tien­nyt en­kä osan­nut ku­vi­tel­la, mil­lai­nen se on. Näin pu­he­lin­ko­neen en­sim­mäi­sen ker­ran 1960-lu­vun al­ku­puo­lel­la aloit­ta­es­sa­ni kan­sa­kou­lun. Kou­lun opet­ta­jal­la oli sel­lai­nen. Se oli ih­meel­li­nen lai­te. Sei­näl­lä oli ison re­pun ko­koi­nen mus­ta möyk­ky – se oli kuu­lem­ma pu­he­lin. Sii­nä oli sel­lai­nen luu­ri, jo­hon pu­hut­tiin, toi­ses­ta pääs­tä luu­ria kuu­lui jos­tain kau­kaa tu­le­va puhe. Puhe tuli kuu­lem­ma nii­tä lan­ko­ja pit­kin, joi­ta oli maan­tei­den vie­ruk­sil­la ole­vis­sa pyl­väis­sä. Nii­tä­hän me näim­me joka päi­vä.

Vuo­sien 1980 ja 2000 vä­lil­lä pu­he­li­mien mää­rä li­sään­tyi no­pe­as­ti. Vuo­si­sa­dan lop­puun men­nes­sä Suo­mes­sa oli lan­ka- ja mat­ka­pu­he­li­mia liit­ty­miä yh­teen­sä noin 5,5 mil­joo­naa.

Vaik­ka vain har­vas­sa ta­lou­des­sa oli 1960-lu­vul­la pu­he­lin, ope­tet­tiin meil­le jo kou­lus­sa, mi­ten sii­hen vas­ta­taan: Kun se soi, nos­te­taan luu­ri, ker­ro­taan ta­lon ja vas­taa­jan nimi ja pu­he­lin­nu­me­ro. Soit­ta­jan kuu­lui esi­tel­lä it­sen­sä ni­mel­tä, sen jäl­keen hä­nen tu­lee koh­te­li­aas­ti ky­syä, on­ko hen­ki­lö, jol­le hä­nel­lä on asi­aa, pai­kal­la ja voi­ko hän tul­la pu­he­li­meen. Vas­taa­jan kuu­luu sa­noa: ”Het­ki­nen, ol­kaa hyvä” tai jos tämä ei ol­lut pai­kal­la voi sa­noa esi­mer­kik­si: ”Va­li­tet­ta­vas­ti ei ole nyt ta­voi­tet­ta­vis­sa, voi­si­ko hän soit­taa teil­le myö­hem­min?”

Jos muis­tan oi­kein, pu­he­li­meen vas­taa­mis­ta ja soit­ta­mis­ta ihan har­joi­tel­tiin kou­luis­sa. Ja kyl­lä me opim­me­kin oi­kein hy­vik­si soit­ta­jik­si ja vas­taa­jik­si. Niis­tä ta­vois­ta oli myö­hem­min – ja on vie­lä­kin – hyö­tyä. Pu­he­li­mes­ta tuli jo 1970-lu­vun alus­sa tut­tu ja tar­peel­li­nen ”työ­ka­ve­ri"; lii­ke-elä­män pal­ve­luk­ses­sa tar­vit­sin sitä päi­vit­täin.

Sata vuot­ta sii­nä siis meni. Juu­ri kun koko kan­sa oli ope­tet­tu vas­taa­maan si­vis­ty­nees­ti ja ”oi­kein” pu­he­li­meen, tuli uu­si ai­ka. Sa­mo­jen en­tis­ten ku­rais­ten, ny­kyis­ten as­fal­toi­tu­jen tei­den var­sil­la kul­ki­vat taas ko­neet ja mie­het. Nyt ei enää asen­net­tu li­sää kaa­pe­lei­ta, vaan ai­em­min asen­net­tu­ja pu­ret­tiin pois. Lin­jo­jen ti­lal­le nou­si muu­ta­man ki­lo­met­rin vä­lein kor­kei­ta tor­ne­ja, jois­ta tui­jot­taa il­to­jen ja öi­den pi­mey­teen pu­nai­sia va­lo­ja. Ne tor­nit ovat pu­he­lin­lii­ken­teen tu­ki­mas­to­ja.

Ko­deis­ta ja työ­pai­koil­ta hä­vi­si­vät pöy­dil­lä ja sei­nil­lä ol­leet pu­he­lin­ko­neet. Sin­ne his­to­ri­an kai­ken nie­le­vään tyn­ny­riin hä­vi­si­vät myös kä­sit­teet pika- ja sa­la­ma­pu­he­lu. Ne­hän oli­vat­kin kal­lii­ta, har­va nii­tä soit­ti. Sin­ne hä­vi­si­vät ko­deis­sa kuul­lut myös huu­dot ”isä tai äi­ti, mat­ti tai mai­ja, heti pu­he­li­meen!” Tu­tut pi­ri­nät vai­ke­ni­vat. Ti­lal­le tuli pie­niä, tas­kuun mah­tu­via ko­nei­ta, jois­ta kuu­luu mitä eris­kum­mal­li­sim­pia soit­to­ää­niä ja joi­hin vas­ta­taan mitä ih­meel­li­sim­mis­sä pai­kois­sa. Jos­kus kuu­lin soi­van kir­kon­kel­lo­jen, toi­si­naan tas­kus­sa li­ver­tää lin­nut. Mi­nun pu­he­li­me­ni soit­taa ”Kuul­kaa kor­peim­me kuis­kin­taa”.

Sa­mal­la pu­he­li­men käyt­töön liit­ty­en il­maan­tui ai­van uu­sia lau­sei­ta, joi­ta ei ku­kaan tar­vin­nut ei­kä tun­te­nut en­sim­mäi­seen sa­taan vuo­teen: Mis­sä mi­nun pu­he­li­me­ni on, on­ko ku­kaan näh­nyt? On­ko­han pu­he­li­me­ni pu­don­nut?

Tas­kui­hin mah­tu­vat ja joka pai­kas­sa mu­ka­na kul­ke­vat pu­he­li­met toi­vat myös uu­det ja eri­lai­set ta­vat vas­ta­ta pu­he­li­meen. Edel­leen­kin soit­ta­ja voi esi­tel­lä it­sen­sä, mut­ta ny­kyi­sin hän yleen­sä tie­tää kuka ”lin­jan toi­ses­sa pääs­sä” vas­taa. Enää ei juu­ri ky­sy­tä, on­ko mat­ti tai mai­ja ta­vat­ta­vis­sa? Ko­deis­sa ei tai­de­ta vas­ta­ta tois­ten pu­he­li­miin, sen an­ne­taan soi­da. Pu­he­li­men hal­ti­ja nä­kee, kuka on soit­ta­nut ja mil­loin.

Jos­kus pu­he­lin soi juu­ri sel­lai­sel­la het­kel­lä, kun toi­voi­si sen ole­van hil­jaa. Olin ker­ran suu­ren kaup­pa­liik­keen pit­käs­sä kas­sa­jo­nos­sa aset­te­le­mas­sa os­tok­si­a­ni kas­sal­la hih­nal­le, kun pu­he­li­me­ni soi. Otin sen esil­le ja näin kuka soit­taa. Ar­va­sin soit­ta­jan ni­men pe­rus­teel­la, et­tä ky­sees­sä on lä­hes­ty­vien juh­la­py­hien seu­roi­hin liit­ty­vät ai­ka­tau­lut. Sil­lä ker­taa vas­ta­sin ai­van eri ta­val­la kuin jos­kus mui­noin kou­lus­sa ope­tet­tiin ja ko­deis­sa vas­tat­tiin. Soit­ta­ja­kin aloit­ti pu­he­lun hy­vin ny­ky­ai­kai­sel­la ta­val­la: ”On­ko paha paik­ka, voit­ko pu­hua?” Vas­ta­sin soit­ta­jan ky­sy­myk­seen myön­tä­väs­ti: ”Han­ka­la on ja eh­kä vä­hän pa­ha­kin. Soi­tel­laan­ko tun­nin pääs­tä uu­del­leen?”