Muis­tan, kuin­ka pu­huin lap­sil­lem­me eng­lan­tia, kun he oli­vat pie­niä. Jo­ten­kin kom­mu­ni­koin­ti oli vai­val­lois­ta. Huo­ma­sin, et­tä ym­pä­ril­läm­me muut sa­ma­ni­käi­set lap­set al­koi­vat jo ker­to­maan oi­val­ta­via ta­ri­noi­ta. Mei­dän lap­sem­me oli­vat pu­heis­saan yh­den tai kah­den sa­nan lau­seis­sa. Mie­tin sitä, mut­ta en oi­ke­as­taan osan­nut pu­kea aja­tuk­si­a­ni sa­noik­si. Eh­kä pel­kä­sin, et­tä jos sa­non sen ää­neen, se muut­tui­si to­dek­si.

Neu­vo­las­sa pu­heen op­pi­mi­sen hi­taus lai­tet­tiin pit­kään kak­si­kie­li­syy­den piik­kiin. Jos­sain vai­hees­sa pää­sim­me kui­ten­kin tut­ki­muk­siin ja saim­me se­li­tyk­sen ja di­ag­noo­sin. To­del­li­suu­des­sa di­ag­noo­si hel­pot­ti mei­dän elä­määm­me. Apu­nam­me oli mo­ni­am­ma­til­li­nen taho. Opim­me ym­mär­tä­mään ja au­toim­me ym­pä­ril­läm­me ole­via ym­mär­tä­mään. Otim­me mu­kaan tu­ki­viit­to­mia ja mui­ta tu­ki­kei­no­ja.

Suo­men kie­les­tä tuli per­heem­me pää­kie­li, ja eng­lan­ti väis­tyi si­vu­roo­liin. Vaik­ka kuin­ka oli­sin ha­lun­nut, et­tä lap­sem­me su­ju­vas­ti pu­hui­si­vat mo­lem­pia kie­liä, eng­lan­tia ja suo­mea, tär­kein­tä oli kui­ten­kin, et­tä löy­täi­sim­me jon­kun kom­mu­ni­koin­nin väy­län. Sii­tä ajas­ta, kun käy­tim­me tu­ki­viit­to­mia, on mel­kein vii­si­tois­ta vuot­ta. Pit­kän mat­kan olem­me saa­neet kul­kea ja kas­vaa. Mo­lem­mat, lap­set ja van­hem­mat.

Tois­sa per­jan­tai­na, kun il­ta hä­mär­tyi, ajoim­me Räi­sä­län­mä­en kum­pui­le­vaa tie­tä. Puut oli­vat jo ai­ka lail­la pal­jai­ta, ja il­mas­sa oli pik­ku­pak­ka­sen tuok­su. Vii­kon­lop­pu ja eri­tyis­las­ten van­hem­pien kurs­si, jota olim­me kau­an odot­ta­neet, oli saa­pu­nut. Il­lan ai­ka­na olim­me hä­myi­ses­sä ja hiu­kan sa­vui­ses­sa ko­das­sa. Lem­pe­äs­sä va­los­sa jo­kai­nen ker­toi ta­ri­nan­sa. Ja­oim­me ki­vut ja ilot. Il­ta oli elä­män­ma­kui­nen.

Osa on käy­nyt kurs­sil­la mon­ta vuot­ta, mut­ta myös uu­det ote­taan läm­möl­lä vas­taan. Kul­jem­me tois­tem­me rin­nal­la, kuun­te­lem­me ja kan­nam­me. Vuo­ron pe­rään olem­me au­tet­ta­via ja aut­ta­jia. Ai­na ei tar­vit­se ol­la vah­va.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun en­sim­mäis­tä ker­taa läh­din kurs­sil­le, mi­nul­la oli en­nak­ko­luu­lo­ja. Myön­nän. Mie­tin, on­ko mi­nul­la voi­ma­va­ro­ja läh­teä kurs­sil­le jut­te­le­maan ja ja­ka­maan sem­moi­sia asi­oi­ta, jois­ta jos­kus tu­lee kuor­maa­kin. Tu­li­sin­ko ko­tiin vie­lä kuor­mit­tu­neem­pa­na? En oli­si voi­nut ol­la enem­pää vää­räs­sä.

Olen ikui­ses­ti kii­tol­li­nen, et­tä ek­syin en­sim­mäi­sel­le eri­tyis­las­ten van­hem­pien kurs­sil­le. It­kin sen vii­kon­lo­pun ai­ka­na enem­män kuin vuo­siin. Har­voin it­ken, mut­ta sil­loin, kun it­ku tu­lee, se on mel­kein hal­lit­se­ma­ton­ta. Mut­ta se ei ol­lut ras­kas­ta it­kua, vaan puh­dis­ta­vaa ja te­ra­peut­tis­ta. Ke­vyin as­ke­lin läh­din ko­tiin. Olin mon­ta ys­tä­vää rik­kaam­pi ja pää­tin, et­tä seu­raa­val­la ker­ral­la pyy­täi­sin puo­li­so­ni­kin mu­kaan.

Täl­lä ker­taa pää­sim­me läh­te­mään kurs­sil­le puo­li­so­ni kans­sa. Tun­tui tär­ke­äl­tä ja­kaa tämä kurs­si yh­des­sä, kun koh­taam­me ko­to­na­kin eri­lai­sia elä­män­ti­lan­tei­ta yh­des­sä. Vaik­kem­me ai­na ole fyy­si­ses­ti yh­des­sä, hen­ki­ses­ti muo­dos­tam­me tii­min.

Vaik­ka kurs­sil­la vä­lil­lä jut­te­lem­me ja kä­sit­te­lem­me elä­män ki­pei­tä­kin het­kiä, pääl­lim­mäi­se­nä koen, et­tä jaam­me iloa. Vä­lil­lä nau­ram­me niin, et­tä ma­haan sat­tuu. Au­tam­me toi­si­am­me nä­ke­mään, et­tä mei­dän eri­tyi­set lap­sem­me to­si­aan­kin ovat täy­del­li­siä Ju­ma­lan luo­mis­töi­tä. Lah­jo­ja, joil­la on myös omat lah­jan­sa an­net­ta­vi­naan meil­le ja muil­le. He opet­ta­vat meil­le ym­pä­ril­lä ole­vil­le ar­mol­li­suut­ta, tar­moa, sin­nik­kyyt­tä, luot­ta­mus­ta, huu­mo­ria ja us­kon tär­keyt­tä. Yk­si­kään heis­tä ei ole va­hin­ko.

Eri­tyis­las­tem­me myö­tä elä­mäs­tä on tul­lut jo­ten­kin mo­ni­säi­kei­sem­pi ja sy­väl­li­sem­pi. Sy­väs­ti kii­tol­li­nen olen heis­tä, vaik­ka vä­lil­lä on ol­lut niin vai­ke­aa, et­tä tur­me­lus­kin on tul­lut. Hei­dän avul­laan olen näh­nyt, et­tä kaik­ki mitä saam­me, on lah­jaa Ju­ma­lal­ta. Van­hem­pi­na me au­tam­me ja tu­em­me lap­si­am­me, mikä ei se­kään ole mer­ki­tyk­se­tön­tä, mut­ta it­sel­lem­me em­me voi ot­taa kun­ni­aa edis­ty­sas­ke­leis­ta.

Ps. 139:13–18

Sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten,

äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut.

Minä olen ih­me, suu­ri ih­me,

ja kii­tän si­nua sii­tä.

Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si,

minä tie­dän sen.

Minä olen saa­nut hah­mo­ni nä­ky­mät­tö­mis­sä,

muo­to­ni kuin sy­väl­lä maan al­la,

mut­ta si­nul­ta ei pie­nin­kään luu­ni ole sa­las­sa.

Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni,

si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu.

En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään,

oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.

Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan si­nun suun­ni­tel­ma­si, Ju­ma­la,

kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä!

Jos yri­tän nii­tä las­kea,

nii­tä on enem­män kuin on hie­kan­jy­viä.

Minä lo­pe­tan,

mut­ta tie­dän: sinä olet kans­sa­ni.