Ta­ri­nan­ker­to­jal­la pi­tää ol­la sana hal­lus­sa. Hyvä ker­to­ja osaa ot­taa kuu­li­jat mu­kaan. Kuu­li­jat pää­se­vät ikään kuin si­säl­le ta­ri­naan, osak­si sitä, lä­hel­le ker­to­muk­sen kes­ki­ö­tä, jon­ka pää­o­sas­sa on usein joku ih­mi­nen. Ker­to­muk­sen pää­hen­ki­lö voi ol­la jo kau­an sit­ten kuol­lut. Ta­ri­nat hä­nes­tä ovat kui­ten­kin jää­neet elä­mään. Usein ky­sei­nen hen­ki­lö on ol­lut Per­soo­na, isol­la al­ku­kir­jai­mel­la.

Hyvä ta­ri­na tar­vit­see siis taus­tak­seen vah­van per­soo­nan ja hy­vän ker­to­jan. Usein ta­ri­na on mat­kan var­rel­la saa­nut pal­jon uut­ta si­säl­töä, sen al­ku­pe­rä on ym­mär­ret­ty vää­rin ja ku­kin kuu­li­ja on ym­mär­tä­nyt sen omal­la ta­val­laan. Ta­ri­na kui­ten­kin jat­kuu, sen kuu­lee ai­na ja ai­na uu­det ih­mi­set. Hei­dän se­as­saan voi ol­la hy­viä ker­to­jia, jot­ka ker­to­vat ta­ri­naa uu­sil­le kuu­li­joil­le omal­la ta­val­laan.

Ta­ri­nan pää­hen­ki­lö voi ol­la ”le­gen­daa­ri­nen”, hän on ken­ties saa­nut elä­es­sään ai­kaan jo­tain sel­lais­ta, jo­hon vain har­vat pys­ty­vät. Ajan saa­tos­sa ja ta­ri­noi­den siir­ty­es­sä uu­sien kuu­li­joi­den kor­viin le­gen­das­ta muo­dos­tuu jo­tain sel­lais­ta, jo­hon oi­ke­as­ti ei ku­kaan kuo­le­vai­nen ky­ke­ne. Väi­nö Lin­na ker­too kir­jas­saan Tääl­lä Poh­jan täh­den al­la esi­mer­kin täl­lai­ses­ta hen­ki­lös­tä, mie­hes­tä, joka kuok­ki yk­sin pel­toa yli 30 heh­taa­ria. Kun Kos­ke­lan Jus­sia kii­tel­tiin hä­nen saa­vu­tuk­sis­taan, hän esit­ti vaa­ti­ma­ton­ta ja ve­to­si mie­heen, joka ”kuok­ki nel­jät­tä­kym­men­tä heh­taa­ria eläis­sän­sä. Mi­täs nää? Nää on pie­niä sen rin­nal­la”. Ta­ri­naa ker­rot­tiin to­te­na, vaik­ka kuu­li­jat ym­mär­si­vät­kin, et­tä se ei ol­lut mah­dol­lis­ta. Myö­hem­min to­de­taan, et­tä ”se oli ajat sit­ten ylit­tä­nyt kaik­ki in­hi­mil­li­set ra­jat”. Sil­ti se oli esi­mer­kil­li­nen ta­ri­na juu­re­vas­ta maan­vil­je­li­jäs­tä. Ky­sei­nen ker­to­mus on ku­vi­tel­tu, mut­ta eh­kä se pei­la­si to­del­li­suut­ta.

Eh­kä olet jos­kus saa­nut kuul­la hy­vää ta­ri­nan­ker­to­jaa. Muis­tan kau­kaa, vuo­si­kym­me­nien ta­kaa ti­lan­teen, jol­loin sain ol­la kuun­te­le­mas­sa mo­nen muun ys­tä­vän kans­sa hy­vää ta­ri­naa ja ta­ri­nan­ker­to­jaa. Ker­to­mus oli ri­kas, ku­ten sen kuu­luu­kin ol­la. Sii­nä oli pal­jon tark­ko­ja yk­si­tyis­koh­tia ja run­saas­ti pol­vei­le­via si­vu­juon­tei­ta. Pit­kä ta­ri­na sai kuu­li­jat mu­kaan niin hy­vin, et­tä ku­kaan ei me­net­tä­nyt sitä kuun­nel­les­saan mie­len­kiin­to­aan. Ta­ri­nas­sa oli kui­ten­kin niin pal­jon ”yli­mää­räis­tä”, et­tä yk­si kuu­li­jois­ta kes­keyt­ti vä­lil­lä ker­to­jan ja to­te­si: ”minä en us­ko kaik­kea mitä ker­rot, mut­ta jat­ka vaan, si­nua on mu­ka­vaa kuun­nel­la”. Ker­to­ja jat­koi hä­kel­ty­mät­tä. Eh­kä hän ym­mär­si, et­tä vas­tuu on kuu­li­jal­la ja kuu­li­jan pi­tää osa­ta ta­ri­naa so­pi­val­la ta­val­la suo­dat­taa.

Mo­net meis­tä ker­to­vat ta­ri­noi­ta it­ses­tään, lä­hei­sis­tään, edel­li­sis­tä su­ku­pol­vis­ta, omis­ta van­hem­mis­taan, men­nees­tä elä­mäs­tä, sen vai­heis­ta, ki­pu­pis­teis­tä, ilon, on­nen ja su­run­kin het­kis­tä. Kaik­kia ker­to­muk­sia ei eh­kä ole tar­koi­tet­tu le­vi­tet­tä­vik­si, mut­ta her­käs­ti voi käy­dä niin, et­tä elä­män­ta­ri­na saa oman elä­män ym­pä­ril­leen. Lo­pul­ta voi käy­dä niin, et­tä hen­ki­lö, joka ai­em­min ker­toi omas­ta elä­mäs­tään, ei enää tun­nis­ta ker­to­mus­ta omak­seen. Pit­käs­tä elä­mäs­tä syn­tyy pit­kiä ta­ri­noi­ta, jot­ka jää­vät elä­mään vuo­sik­si, vuo­si­kym­me­nik­si tai jopa vuo­si­sa­doik­si pää­hen­ki­lön kuo­le­man jäl­keen­kin.

Eh­kä ta­ri­nal­le on omi­nais­ta, et­tä sii­nä ko­ros­tu­vat pää­hen­ki­lön vah­vat omi­nai­suu­det. Kit­saas­ta tu­lee en­tis­tä kit­saam­pi, lei­kin­las­ki­jas­ta to­del­li­suut­ta leik­ki­säm­pi ja ah­ke­ras­ta uu­ras­ta­jas­ta vä­sy­mä­tön. Pes­si­mis­tis­tä tu­lee huo­mat­ta­vas­ti pes­si­mis­ti­sem­pi kuin hän oli, ja op­ti­mis­ti ei näe mis­sään tum­mia pil­viä, ai­na hän vaan nau­raa ja nä­kee pil­vis­tä vain kul­ta­reu­nat. Ka­la­saa­lii­siin liit­tyy eri­tyi­sen suu­ri kiu­saus kas­vat­taa nii­tä vie­lä pyy­tä­mi­sen jäl­keen­kin. Sii­nä ei si­näl­lään ole mi­tään uut­ta. Lau­ri Poh­jan­pää kir­joit­ti lä­hes sata vuot­ta sit­ten pie­nen po­jan aa­mui­ses­ta ka­lan­saa­liis­ta näin:

Ja tus­kin vain oli aa­mun­suu

se kul­lan kal­lis ohi,

kun vi­a­ton kiis­ken-poi­ka­nen

oli suu­ren-suu­ri l o h i.

(Lau­ri Poh­jan­pää 1933, Si­ni­nen hä­mä­rä)