Osallisuus on enemmän kuin yhteisöllisyys

Ih­mi­nen on luo­tu elä­mään tois­ten yh­tey­des­sä. Jo­kai­sel­le muo­tou­tuu elä­män­sä ai­ka­na oma ai­nut­laa­tui­nen elä­mä­nym­pä­ris­tön­sä ja so­si­aa­li­nen ver­kos­ton­sa, jos­sa hän ra­ken­taa elä­mään­sä suh­tees­sa toi­siin ih­mi­siin.

Usko suojelee myrskyissä

Ter­veys on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja. Se voi tun­tua elä­mäs­sä it­ses­tään­sel­vyy­del­tä. Sen ar­vo kir­kas­tuu usein vas­ta sil­loin, kun it­se tai joku lä­hei­nen sen me­net­tää. Jos­kus sai­raus tu­lee esil­le vä­hi­tel­len, toi­si­naan hy­vin äkil­li­ses­ti. Jo pie­ni, ohi­me­ne­vä­kin sai­raus kuor­mit­taa elä­mää.

Armo ja totuus kuuluvat yhteen

Ai­ka, jos­sa eläm­me, ko­ros­taa su­vait­se­vai­suut­ta, me­nes­tys­tä ja roh­ke­aa it­sen­sä esil­le tuo­mis­ta. Vaa­ti­mat­to­mat ja ujot saat­ta­vat jää­dä var­joon ja mui­den jal­koi­hin. Su­vait­se­vai­suu­den esil­lä pi­tä­mi­ses­tä huo­li­mat­ta saa­te­taan ol­la hy­vin­kin ar­mot­to­mia vää­riin te­koi­hin jou­tu­nei­ta koh­taan. Täl­lais­ta ar­mot­to­muut­ta Raa­mat­tu ni­mit­tää oma­van­hurs­kau­dek­si.

Usko synnyttää Hengen yhteyden

Ih­mi­se­lä­mä syn­tyy Ju­ma­lan luo­ma­na, ja ih­mi­nen on osa Ju­ma­lan luo­mis­työn ko­ko­nai­suut­ta. Raa­ma­tun mu­kaan Ju­ma­la loi ih­mi­sen ku­vak­seen ja kal­tai­sek­seen. Yh­des­tä ih­mi­ses­tä hän on luo­nut koko ih­mis­su­vun, kaik­ki kan­sat asu­maan eri puo­lil­la maan pääl­lä. Hän on sää­tä­nyt niil­le mää­rä­a­jat ja asu­ma-alu­ei­den ra­jat.

Johtaako Jumala luomakuntaa?

Al­ku­ke­sän sy­käh­dyt­tä­viä luon­no­nää­niä on käen ku­kun­ta. Ku­ka­pa ei las­ki­si nii­den mää­rää, sil­lä niin mon­ta elin­vuot­ta kuu­li­jal­la sa­no­taan ole­van jäl­jel­lä. ”Sul­hon­sa su­lout­ta” käki ei ylis­tä, vaik­ka Yr­jö Kos­ki­nen niin väit­tää­kin ru­nos­saan Hon­kain kes­kel­lä mök­ki­ni sei­soo. Vain koi­ras­kä­ki kuk­kuu.

Mikään ihmissuhde ei ole täydellinen

Ih­mis­suh­tei­den syn­ty ja yl­lä­pi­to edel­lyt­tä­vät vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja kom­mu­ni­kaa­ti­o­ta ih­mis­ten kes­ken. Tar­vi­taan em­pa­ti­aa, kun­ni­oi­tus­ta, yh­teis­tä ai­kaa ja en­nen kaik­kea rak­kaut­ta.

Lopulta jää vain valo

Maa­lis­kuun ke­väi­sen va­lon edes­sä on toi­si­naan sul­jet­ta­va sil­mät, niin häi­käi­se­vää se on! Valo vai­kut­taa konk­reet­ti­ses­ti joka so­luun – kas­vuun ja ke­hi­tyk­seen, vi­reys­ti­laan ja mie­li­a­laan.

Unohtuuko Jumala muutoksessa?

Suo­mi on ke­hit­ty­nyt var­sin ly­hy­es­sä ajas­sa maa­il­man tur­val­li­sim­pien ja par­haim­pien mai­den jouk­koon. It­se­näi­sen his­to­ri­an­sa syn­käs­sä alus­sa sata vuot­ta sit­ten suo­ma­lai­set nou­si­vat toi­si­aan vas­taan. Suo­mi oli köy­hä ja eri­ar­voi­nen maa.

Perhe on perussolu

Kris­ti­nop­pi se­lit­tää raa­ma­tul­lis­ta kä­si­tys­tä per­hees­tä: ”Hyvä koti on Ju­ma­lan suu­ri lah­ja. Se liit­tää yh­teen van­hem­mat, lap­set ja per­heen muut jä­se­net. Per­heen pe­rus­tuk­se­na on avi­o­liit­to. Avi­o­lii­tos­sa mies ja nai­nen yh­ty­vät koko eli­ni­kän­sä kes­tä­vään liit­toon. Hei­dän teh­tä­vä­nään on Ju­ma­lan pe­los­sa hoi­taa ja kas­vat­taa sekä toi­si­aan et­tä lap­si­aan.” (KO 1948) Yh­teis­kun­nan hy­vin­voin­nin kan­nal­ta on tär­ke­ää, et­tä sen pe­rus­so­lu, per­he ja sen pe­rus­ta­na ole­va kä­si­tys mie­hen ja nai­sen avi­o­lii­tos­ta kes­tää ai­ko­jen mur­rok­ses­sa. Jos kä­si­tys per­hees­tä on hu­kas­sa, vai­kut­taa se kiel­tei­ses­ti myös las­ten ja nuor­ten kas­vu­ym­pä­ris­töön.

Jeesuksen opetukset kestävät aikaa

Täs­tä on seu­ran­nut sekä hy­vää et­tä huo­noa. Mo­net työn te­ke­mis­tä ja elä­mää yleen­sä hel­pot­ta­vis­ta kek­sin­nöis­tä ovat ol­leet ter­ve­tul­lei­ta ja tar­peel­li­sia.