Kun avaan sil­mät, näen sä­le­kaih­ti­mien ra­os­ta hä­myi­sän va­lon. Huo­ne on vie­lä pi­meä, ta­los­sa hil­jai­suus. Sun­nun­tai­aa­mu. Huo­kai­sen kii­tol­li­se­na. Voin jää­dä kat­se­le­maan ik­ku­nan ta­ka­na tai­vas­ta vas­ten piir­ty­viä hoik­kia, pal­jai­ta puun­run­ko­ja. Seu­raa­maan, mi­ten hä­mä­rä ir­rot­taa vii­pyil­len niis­tä otet­taan.

Pie­ni lap­si vie­res­sä­ni kiep­sah­taa kiin­ni kyl­kee­ni, kie­too kä­ten­sä kau­la­ni ym­pä­ri, pai­naa silk­ki­sen pos­ken­sa pos­ke­a­ni vas­ten. Niin ra­kas. Mi­ten iloi­nen olen­kaan hä­nes­tä! Mi­ten on­nel­li­nen jo­kai­ses­ta meil­le an­ne­tus­ta lap­ses­ta. Yl­peä ai­kui­suu­den ikää hi­po­vis­ta nuo­ris­ta­ni, pa­kah­dut­ta­van kii­tol­li­nen näis­tä pie­nis­tä kä­sis­tä, jot­ka vie­lä ha­keu­tu­vat äi­din kau­lan ym­pä­ril­le.

Lap­sen ta­ka­na oma puo­li­so vie­lä unes­sa. Tut­tu­na ja rak­kaa­na. Voi­ko elä­mä pa­rem­min ol­la.

Isä, kai­ken olet teh­nyt hy­vin. Kii­tos, kun yön mei­tä var­je­lit. Siu­naa tä­nä­kin päi­vä­nä mei­tä kaik­kia. Kum­mi­lap­si­a­kin. äi­tiä ja isää, ys­tä­viä… Minä an­nan it­se­ni, ruu­mii­ni ja sie­lu­ni ja kai­ken si­nun kä­sii­si. Pyhä en­ke­li­si ol­koon kans­sa­ni, et­tei paha vi­hol­li­nen sai­si mi­tään val­taa mi­nuun. Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen. Aa­men.

Muu­ta­ma­na aa­mu­na olen taas eh­ti­nyt ja huo­man­nut aloit­taa päi­vä­ni ru­kouk­sel­la. Niin kuin mi­nul­la on koh­ta vii­den­tois­ta vuo­den ajan ol­lut ta­pa­na. Mart­ti Lut­he­rin aa­mu­ru­kouk­sen löy­sin kol­me­kymp­pi­se­nä, elä­mäl­le­ni ar­vo­ja et­si­vä­nä kah­den pie­nen lap­sen äi­ti­nä. Olin vä­hi­tel­len ta­jun­nut, et­tä mi­nul­la ei ol­lut it­sel­lä­ni mi­tään ar­vo­ja, joi­den pääl­le elä­mää ra­ken­taa – mi­hin siis kas­vat­tai­sin lap­si­a­ni? Kir­kon per­he­ker­hos­sa olin huo­man­nut saa­va­ni hy­vän olon har­taus­het­kes­tä ja kris­til­li­sis­tä ar­vois­ta, joi­ta siel­lä tuo­tiin esiin. Nuo ar­vot oli­vat mi­nul­le tut­tu­ja lap­suu­des­ta, mut­ta olin jo eh­ti­nyt ne unoh­taa. Voi­si­ko­han niis­tä löy­tyä poh­ja elä­mäl­le, vaik­ka ei Ju­ma­laan us­koi­si­kaan? minä mie­tin.

Hyl­lys­täm­me löy­tyi esi­koi­sen kas­te­juh­las­sa saa­tu Ko­tien ru­kous­kir­ja. Luin sen erää­nä il­ta­na läpi, ja pääs­ty­ä­ni lop­puun ta­ju­sin, et­tä minä ha­lu­an taas us­koa niin kuin lap­se­na us­koin. Mitä me­ne­tet­tä­vää mi­nul­la oli­si? Olin­han jo yrit­tä­nyt et­siä tar­koi­tus­ta elä­mäl­le lä­hes kaik­ki­al­ta. Tuo­na il­ta­na ru­koi­lin: ”Her­ra, ha­lu­an us­koa. Täs­sä on elä­mä­ni.” Tun­tui kuin oli­sin pi­me­äs­sä ojen­ta­nut kä­te­ni ja odot­ta­nut, tart­tuu­ko sii­hen ku­kaan. Vas­taa­ko ku­kaan?

Jos­kus elä­mäs­sään saa tun­tea vah­vas­ti Ju­ma­lan läs­nä­o­lon. Tuo­ta tun­net­ta on vai­kea se­lit­tää, saa­ti ke­nel­le­kään to­dis­taa: se on tur­val­li­suu­den ja on­nel­li­suu­den sa­noin­ku­vaa­ma­ton tun­ne. Tuos­ta het­kes­tä al­ka­en minä us­koin taas Ju­ma­laan. Tuos­ta het­kes­tä al­ka­en sain luot­taa, et­tä hän mi­nua joh­dat­taa. Ajat­te­lin tuol­loin tul­lee­ni us­koon, nyt ajat­te­len et­sik­ko­ai­ka­ni al­ka­neen. Vii­si vuot­ta myö­hem­min sain löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Sain pa­ran­nuk­sen ah­taan por­tin kaut­ta pääs­tä jäl­leen Ju­ma­lan lap­sek­si.

Jo tuol­loin et­sik­ko­ai­ka­na­ni ta­vak­se­ni tuli ru­koil­la aa­mui­sin Ko­tien ru­kous­kir­jas­ta löy­ty­nyt­tä Mart­ti Lut­he­rin aa­mu­ru­kous­ta: ”Minä an­nan it­se­ni, ruu­mii­ni ja sie­lu­ni ja kai­ken si­nun kä­sii­si…” Tuo aa­mu­het­ki Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä oli mo­nes­ti pien­ten las­ten ko­ti­äi­din su­loi­sin het­ki, voi­mia an­ta­va het­ki. Ih­meel­li­nen het­ki: sain käy­dä Ju­ma­lan kas­vo­jen eteen ja us­koa, et­tä Hän mi­nua kuu­lee!

Muu­ta­ma päi­vä sit­ten huo­ma­sin kui­ten­kin unoh­ta­nee­ni tuon aa­mu­ru­kous­het­ken. Toki us­ko­vai­set ih­mi­set kään­ty­vät Ju­ma­lan puo­leen ai­na, kun ko­ke­vat tar­vit­se­van­sa, usein lä­hes huo­maa­mat­taan: Kii­tos Isä! Au­ta Isä! Jos­kus tuo ru­kous on vain huo­kaus hä­nen puo­leen­sa. Eri­lai­sia va­lin­ta­ti­lan­tei­ta tu­lee päi­vit­täin, pie­niä ja suu­ria, ja sil­loin­kin tu­lee yleen­sä kään­nyt­tyä Tai­vaan Isän puo­leen: Isä, mikä on si­nun tah­to­si? Et­ten jou­tui­si har­haan. Ja kun joku ky­se­lee us­kos­ta, käy mie­les­sä pi­kai­nen ru­kous: Her­ra, an­na oi­kei­ta sa­no­ja!

Joka ker­ta, kun olen aloit­ta­mas­sa blo­gi­kir­joi­tus­ta, tun­nen pie­nuu­te­ni ja huo­nou­te­ni. Jos Ju­ma­la ei an­na sa­no­ja, teks­tiä ei syn­ny. Olen­ko edes kel­vol­li­nen pyy­tä­mään sa­no­ja? Isä, en minä osaa it­se. An­na sinä sa­no­ja, jos se on si­nun tah­to­si.

Taak­se jää­vän vuo­den ai­ka­na olen jul­kais­sut teks­te­jä­ni usein va­pi­se­vin mie­lin. Ei ole ol­lut ai­van help­poa tun­nus­taa us­ko­aan, ei­kä yli­pää­tään it­ses­tään ja elä­mäs­tään ker­toa jul­ki­ses­ti. Vaik­ka teh­tä­vä on ol­lut toi­saal­ta mie­lui­nen, on se toi­saal­ta ku­lut­ta­nut hen­ki­siä voi­mia. Olen kui­ten­kin saa­nut ko­kea, et­tä jul­kai­sun het­kel­lä ja sen jäl­keen, pe­lon ha­puil­les­sa otet­ta jo nil­kois­ta, ran­teis­ta, aja­tuk­sis­ta­kin, on jos­tain tul­lut yl­lät­tä­en voi­ma­kas tur­val­li­suu­den tun­ne, vah­va ilo Ju­ma­lan läs­nä­o­los­ta. Myö­hem­min mi­nul­le on kir­joi­tet­tu tai ker­rot­tu, et­tä puo­les­ta­ni on ru­koil­tu. Moni on jak­sa­nut kir­joit­taa pa­lau­tet­ta ja toi­vot­taa Ju­ma­lan siu­naus­ta koko per­heel­lem­me. Kii­tol­li­suu­des­ta sa­nat­to­ma­na noi­ta vies­te­jä olen työ­päi­vän lo­mas­sa, mo­nes­ti omis­sa kiu­sois­sa uu­vu­tet­tu­na, lu­ke­nut. Saat­to­en­ke­lit ovat kan­ta­neet. Ju­ma­la on kan­ta­nut. Ru­kouk­set on kuul­tu.

– Huo­men­ta, kuu­luu puo­li­son ää­ni vie­res­tä, ha­vah­dut­taa ny­ky­het­keen. – Kel­lo on kah­dek­san.

– Huo­men­ta. Mu­ka­va he­rä­tä ajois­sa, seu­ra­ta päi­vän val­ke­ne­mis­ta, vas­taan.

–Tä­nään on en­sim­mäi­nen ad­vent­ti­sun­nun­tai, jat­kan tyt­tä­rel­le­ni.

– On­ko? Saa­ko ava­ta ekan suk­laa­ka­len­te­ri­luu­kun?

– No ei, vas­ta kun jou­lu­kuu al­kaa. Mut­ta ad­vet­ti­kynt­te­lik­köön sy­ty­te­taan tä­nään en­sim­mäi­nen kynt­ti­lä. Ja lau­le­taan Hoo­si­an­naa kir­kos­sa.

Nou­sen ylös. Olo­huo­ne on hä­mä­rä. Kat­to­jen pääl­lä ik­ku­nan ta­kaa nä­kyy kui­ten­kin val­kois­ta.

– Yöl­lä on tul­lut vä­hän lun­ta! huu­dah­dan ma­kuu­huo­nee­seen. – Ad­ven­tin kun­ni­ak­si.

Ad­ven­tin kun­ni­ak­si olen pari päi­vää ai­em­min lait­ta­nut it­se­ni some-paas­tol­le. Olen läh­te­nyt tau­ol­le What­sApp-ryh­mis­tä, jot­ka ovat ol­leet mi­nul­le tär­kei­tä ja tuot­ta­neet suur­ta iloa elä­mään, an­ta­neet tu­kea us­ko­na­si­ois­sa­kin. Mut­ta run­sail­la vi­rik­keil­lään tuo­neet sa­mal­la elä­mään rau­hat­to­muut­ta. Olen tun­te­nut tar­vit­se­va­ni hil­jen­ty­mis­tä.

En­sim­mäi­se­nä aa­mu­na some-paas­tol­le jää­ty­ä­ni en aloit­ta­nut­kaan päi­vää­ni kän­ny­käl­lä, ku­ten vii­me kuu­kau­si­na oli tul­lut ta­vak­si. Muis­tin taas aa­mu­ru­kouk­sen. Tur­val­li­suu­den, su­loi­suu­den, ih­meel­li­sen py­hyy­den tun­teen: minä, pie­ni to­mu­hiuk­ka­nen, saan aloit­taa päi­vä­ni Kaik­ki­val­ti­aan kas­vo­jen edes­sä!