Hei­tän vil­tin pi­ham­me var­joi­saan koh­taan nur­mel­le. Tyy­ny kä­si­var­sien al­le peh­mus­teek­si ja läp­pä­ri eteen. Nyt ha­lu­an muis­tel­la ke­sää. On hel­le­päi­vä, jä­se­nis­sä läm­mön rau­keus. Haa­van­leh­tien ka­hi­na ylä­puo­lel­la, ke­vyt ke­sä­tuu­li ihol­la. Las­ten lei­kin ää­net lä­hel­lä. Poi­ka kel­lah­taa het­kek­si vie­rel­le. An­nan suu­kon pos­kel­le ja saan hy­myn vas­ta­lah­jak­si. On hyvä ol­la.

Kun kou­lut lop­pui­vat, nu­kuin en­sim­mäi­sen vii­kon. Tu­li­si­ko­han täs­tä ke­sää, mie­tin. Yleen­sä lo­man al­ka­es­sa olen puh­ku­nut in­toa puu­tar­ha­töi­hin ja ko­din pe­rus­teel­li­seen sii­vouk­seen. Nyt kesä al­koi hi­taam­min. Le­pä­sin su­rua, uu­pu­mus­ta, huo­lia pois. Tal­vi ir­to­si jä­se­nis­tä vit­kas­tel­len.

Ke­sä­kuun lo­pul­la pak­ka­sin pie­nen au­to­ni ää­ri­ään myö­ten. Lap­set kyy­tiin ja na­vi­gaat­to­riin mää­rän­pääk­si Tor­nio.

– Ei saa sit­ten na­his­tel­la, et­tei äi­dil­lä mene her­mot. En ole tot­tu­nut aja­maan näin pit­käl­le, en­kä näin ko­vaa.

Lap­set ym­mär­si­vät, et­tä nyt oli tosi ky­sy­myk­ses­sä. Osai­si­ko­han äi­ti ajaa oi­ke­as­ti Tu­run ul­ko­puo­lel­la­kin? Osai­si­ko­han äi­ti ajaa myös moot­to­ri­teil­lä? äi­ti ei ol­lut sii­tä ihan var­ma. Pi­dem­mät mat­kat oli hoi­ta­nut ai­na isä. Tam­pe­reen jäl­keen ote oli jo ren­tou­tu­neem­pi.

– Mä en oli­si us­ko­nut, et­tä sä ihan oi­ke­as­ti osaat ajaa näin pit­käl­le, tun­nus­ti tei­ni­ty­tär.

äi­dil­lä oli voit­ta­ja­fii­lis.

Poh­jois-Poh­jan­maal­la oli ai­ka py­säh­tyä, et­siä tie lap­suu­den mum­mo­laan. Van­ha hiek­ka­tie oli en­nal­laan. Ta­lot tien var­rel­la sa­mat kuin nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten.

– Kat­so­kaa lap­set! Täl­tä ke­sän kuu­luu näyt­tää! Hiek­ka­tie, kis­san­kel­lot tien­var­sil­la. Au­ke­at pel­lot, hei­nä­sirk­ko­jen sä­es­tys.

Vii­mei­sen mut­kan ta­ka­na mum­mo­la, jos­sa pap­paa ja mum­moa ei enää ol­lut. Mut­ta vie­lä löy­tyi täti, ja ta­lon toi­ses­ta pää­dys­tä eno per­hei­neen. Vii­mek­si olin tääl­lä käy­nyt kym­me­nen vuot­ta sit­ten. Sil­ti mei­tä oli vas­tas­sa koti – ovet avoin­na, il­ta­pa­la val­mii­na, omat lap­suu­den ku­vat hyl­lyil­lä, läm­pi­mät kat­seet, kuu­lu­mis­ten vaih­to.

Ke­säil­lan val­keu­des­sa kier­sin pi­ha­pii­riä. Van­ha na­vet­ta, nyt jo tyh­jil­lään. Na­ve­tan ta­ka­na puo­ti, en­ti­nen ruo­ka­va­ras­to. Kaik­ki­al­la men­nei­den ke­sien as­ke­leet, elä­män­täy­tei­set het­ket ja ih­mi­set. Pap­pa trak­to­rin is­tui­mel­la, mum­mo na­vet­ta­po­lul­la, kis­sat, va­si­kan kar­hea kie­li, täti lyp­sä­mäs­sä, eno yli­sil­tä hei­niä heit­tä­mäs­sä. Pir­tin pit­kä pöy­tä täyn­nä hei­nän­te­ko­vä­keä. Au­rin­gon­pais­tei­nen, työn­täy­tei­nen elä­mä. Nyt kaik­ki­al­la hil­jai­suus.

Mie­les­sä hai­kea kii­tol­li­suus. Men­neis­tä ke­sis­tä, men­neis­tä ih­mi­sis­tä. Näis­tä su­ku­lai­sis­ta, jot­ka vie­lä tääl­lä.

Aa­mul­la täti an­toi kä­tee­ni vir­si­kir­jan.

– Se on mum­mun van­ha vir­si­kir­ja. Ajat­te­lin, et­tä sinä eh­kä sen ha­lu­at.

Ava­sin kir­jan mer­ka­tul­ta koh­dal­ta.

Jee­sus sä ai­noa heik­ko­jen aut­ta­ja,

an­teek­si­an­ta­ja uu­pu­ma­ton!

Py­hyys ja puh­taus, rak­kaus, vir­voi­tus,

to­tuus ja ar­mah­dus si­nus­sa on.

Yk­si lem­pi­vir­sis­tä­ni. Tä­tä­kö mum­mo­kin lau­loi? Mum­mo, joka oli saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon van­hem­mal­la iäl­lään, joka oli us­ko­nut niin kuin minä. Tun­sin jäl­leen ker­ran suur­ta yh­teen­kuu­lu­vuut­ta ja lä­hei­syyt­tä iso­äi­tii­ni, joka ei elä­nyt enää sil­loin, kun minä sain löy­tää sa­man us­kon. Olen var­ma, et­tä mum­mo oli mi­nun­kin puo­les­ta­ni ru­koil­lut.

Puo­lil­ta päi­vin saa­vuim­me pe­ril­le Tor­ni­oon. Vuok­ra­vau­nu si­jait­si lä­hel­lä kent­tää. Yh­des­sä van­hem­pien las­ten kans­sa sel­vit­te­lin jää­kaa­pin käyt­töä. Ruo­ka­kas­sit läm­pe­ni­vät hel­tees­sä, kun et­sim­me kaa­su­pul­lo­ja ja -vent­tii­le­jä, ja ta­va­sim­me ma­nu­aa­lia. Kun nuo­rim­mai­nen kai­pa­si sa­maan ai­kaan – jo toi­sen ker­ran puo­len tun­nin si­säl­lä – ves­saan, jo­hon oli jon­kin ver­ran mat­kaa, al­koi hiki nous­ta ot­sal­le. Toi­nen ai­kui­nen aut­tai­si huo­mat­ta­vas­ti asi­aa, pus­ki mie­leen tus­kas­tu­nut aja­tus. Mut­ta jää­kaap­pi käyn­nis­tyi ja eh­dim­me ajois­sa pis­sal­le­kin. Her­mot­kin pi­ti­vät täl­lä ker­taa – ih­me kyl­lä. Vau­nus­sa val­lit­si il­ta­sel­la vie­lä kaa­os, vaa­te­kas­sit odot­ti­vat pur­ka­mis­taan, mut­ta nos­tin ja­lat koh­ti kat­toa.

Tän­ne as­ti sel­vit­ty!

Seu­ra­päi­vät oli­vat työn­täy­tei­siä, en­si vuo­den vas­tuu­teh­tä­vän har­joit­te­lua, las­ten huol­toa va­paa-ajal­la. Aher­rus, vä­sy­mys ja työ­ni­lo vuo­rot­te­li­vat. Uu­sia tut­ta­vuuk­sia töis­sä, muu­ta­ma van­han ys­tä­vän koh­taa­mi­nen. Il­tai­sin eh­din hil­jen­tyä sa­nan­kuu­loon, vir­voit­tua sie­luun up­po­a­vis­ta sa­nois­ta. Lau­an­tai-il­lan tu­hat­päi­sen jou­kon kes­kel­lä au­tius, syvä yk­si­näi­syys. Ja sit­ten yl­lät­tä­en – Ju­ma­lan vah­va läs­nä­o­lo. Vie­rel­le lä­he­tet­ty ih­mi­nen. Ar­mon tun­te­mi­set. Su­vi­seu­rois­sa oli läs­nä jäl­leen koko elä­män kir­jo.

Hei­nä­kuu­hun tul­ta­es­sa huo­ma­sin jo vir­kis­ty­nee­ni, kesä oli saa­nut tul­la. Mut­ta kun­nol­lis­ta ren­tou­tu­mi­sen ai­kaa vie­lä odo­tin. Oli per­heen yh­tei­sen lo­man ai­ka. Pur­jeh­dus saa­ris­tos­sa. Meri kuin ho­pe­aa. Aal­to­jen kei­nu. Päi­vä­u­net kan­nen al­la. Las­ten kas­voil­la au­rin­got. Olo it­sel­lä­kin höy­he­nen ke­vyt.

Hää­päi­vän tie­noil­la ha­vah­duim­me mie­hen kans­sa: van­hem­mat lap­set­han voi­vat jo kat­soa pie­nem­piä muu­ta­man tun­nin – kes­ki-iän tuo­ma yl­lä­tys! Ajo pie­neen ke­säi­seen me­ren­ran­ta­kau­pun­kiin oli kuin pi­ka­mat­ka Vä­li­me­rel­le. Rau­hal­li­nen il­lal­li­nen kah­den kes­ken. Ta­kai­sin ko­tiin pa­la­si muu­ta­man vuo­den nuor­tu­nut per­hee­näi­ti. Pie­net löy­tyi­vät tyy­ty­väi­si­nä vuo­teis­taan.

– Iso­sis­ko teki pan­nu­kak­ku­a­kin! Ja pesi ham­paat pa­rem­min kuin isi! tuik­ki­vat pik­ku­sis­kon sil­mät tyy­nyl­tä.

Ke­sä­pol­ku­ni var­rel­le si­ro­tel­tu­ja hel­miä. Tai­vaan Isän lah­jo­ja.

Hei­nä­kuun lo­pul­ta­kin löy­tyi vie­lä yk­si, kir­kas hel­mi: yl­lät­tä­en tar­jou­tui tut­ta­vien kyy­ti opis­to­seu­roi­hin, jois­sa en ol­lut kos­kaan ai­em­min käy­nyt. Iloi­nen mat­ka­seu­ra ja pe­ril­lä­kin run­saas­ti koh­taa­mi­sia – ei yk­si­näis­tä har­hai­lua niin kuin Su­vi­seu­rois­sa – niin kuin ai­kai­sem­mis­sa isois­sa seu­rois­sa­ni. Il­ta­päi­väl­lä tel­tas­sa is­tui penk­ki­ri­vil­li­nen tut­tu­ja ym­pä­ril­lä­ni. Lä­hei­siä ys­tä­viä sy­dä­men mo­lem­min puo­lin. Sa­nan­kuu­los­sa oli on­nel­li­nen Ju­ma­lan lap­si. Isä, sinä olet siu­nan­nut ys­tä­vi­ä­kin.

Ja niin koit­ti elo­kuu. Hie­man vas­ta­ha­koi­ses­ti ajoin työ­pai­kal­le; oli­si ha­et­ta­va uu­det op­pi­kir­jat ko­tiin ja suun­ni­tel­ta­va tun­te­ja, val­mis­tau­dut­ta­va kou­lu­jen al­kuun. Au­ti­os­sa kou­lus­sa suun­nis­tin uu­den ti­la­van luok­ka­huo­nee­ni ovel­le. Tämä oli­si nyt työ­huo­nee­ni, en­ti­sen pie­nen huo­neen si­jaan, kol­le­ga­ni jää­tyä eläk­keel­le. Mit­tai­lin kir­ja­hyl­ly­jä, jot­ka oli­vat täyn­nä kir­ja-aar­tei­ta ja kal­li­sar­vois­ta ope­tus­ma­te­ri­aa­lia. Edel­tä­jä­ni oli ne mi­nul­le ha­lun­nut lah­joit­taa.

Is­tah­din opet­ta­jan­pöy­dän taak­se. Koh­ta tämä huo­ne oli­si täyn­nä nuor­ten kas­vo­ja, herk­kiä ih­mi­siä, elä­mää opet­te­le­via. Eri­lai­sia per­soo­nia, kars­ke­ja, hil­jai­sia, fik­su­ja, ää­nek­käi­tä. Poh­jim­mil­taan sa­man­lai­sia kaik­ki. Vä­rä­jöi­viä sie­lu­ja.

Vat­san­poh­jas­sa äk­kiä tut­tu per­hos­ten le­pa­tus, ki­hel­möin­ti­nä nou­se­va in­nos­tus. Uu­det haas­teet edes­sä. Uu­den op­pi­mi­nen, mi­nul­la ja op­pi­lail­la. Minä oli­sin sii­hen sit­ten­kin val­mis. Su­ven su­loi­suus, lepo ja au­rin­ko oli­vat teh­neet teh­tä­vän­sä.

...Rak­kaus, vir­voi­tus, to­tuus ja ar­mah­dus si­nus­sa on.

Ke­vyt tuu­len­puus­ka saa haa­van­leh­det lau­la­maan, si­lit­tää pos­kea hel­läs­ti. Isä, sinä olet hyvä.