Kevät ja valo. Uusi into. Uudet tehtävät. Alkuvuodesta tunnen olevani täynnä energiaa.
Kunnes maaliskuussa tajuan yhtäkkiä olevani uupumuksen partaalla. Olenkohan lupautunut liian moniin tehtäviin? Tai sitten ne vain kasautuvat samaan ajankohtaan. On perhe ja lapset, kaikkein tärkeimmät, joille haluaisi antaa aikaa. On työ, jonka haluaisi hoitaa hyvin. On juuri keväällä kiihtyvä suviseuratyö. On yhteiskunnalliset luottamustehtävät, joihin taivuttelujen jälkeen olen lähtenyt mukaan ja joista olen innostunutkin tosissani. Mieluisista, mielenkiintoisista, intoa lisäävistä elämän eri osa-alueista muodostuu päällekkäin osuvina liian painava yhtälö.
Uupumus tulee monesti yllättäen. Olen nuoruudessa kokemani täydellisen väsymisen jälkeen osannut aistia varoittavia merkkejä. Mutta kuinka painaa jarrua, kun eri projektit vaativat juuri nyt täyden panostuksen?
Henkistä väsymystä lisää julkiseen esiintymiseen liittyvä kritiikin ja pilkan kohteena oleminen. Aavistin yhteiskunnalliseen toimintaan mukaan lähtemiseen liittyvät riskit. Olisinko luontaisesti melko ujona ja herkkänä ihmisenä niihin valmis? Kun olen lisäksi kirjoittanut Päivämieheen blogia, olisin helppo kohde myös uskontooni kohdistuvalle kritiikille ja pilkalle. Kestäisinkö ja jaksaisinko sen?
Minua on monesti ilahduttanut tuttavan tai työtoverin sanat, kun he ovat yllättäen kertoneet arvostavansa kristillisiä arvojani, vaikka he itse eivät samaa uskonnäkemystä kanssani jakaisikaan. Toisaalta olen joutunut netissä kokemaan myös ikäviä tilanteita, vihaakin: Syytöksiä koskien uskonyhteisöäni. Syytöksiä henkilöäni kohtaan, koska edustan uskonyhteisöäni. Mitä vastata? Kyllä, me olemme syntisiä ja virheellisiä ihmisiä. Kyllä, kuulun yhteisöön, jonka jäsenistä osa on syyllistynyt jopa vakaviin rikoksiin. Mutta samoin kuulun valtioon, jonka kansalaisista osa on rikollisia. Suomen lain olen nähnyt suojaavan ihmisiä pahuudelta – silti sitä maassamme esiintyy. Samoin uskonyhteisöni Raamattuun perustuvan opetuksen olen kokenut oikeana, vaikka yksittäiset ihmiset sitä voivat käyttää myös väärin. Molemmat yhteisöt merkitsevät minulle hyvää ja turvallista paikkaa – maailmassa, josta en usko löytyvän yhtä ainoaa täydellistä ihmistä, yhteisöä tai valtiota.
Vihamielisyyden kohteeksi joutuminen jättää aina jälkiä. Vaikka olin kuvitellut blogistivuoden kuluessa tottuneeni jo julkiseenkin pilkkaan, olo on ollut viime viikkojen aikana henkisesti kivitetty.
Näissä mietteissä ajattelen lähestyvää suviseurakoulutukseen liittyvää opistokurssia. Olen odottanut sitä yhtenä vaativana työtehtävänä, mutta se avautuukin edellisenä iltana eteeni lähestyvänä keidashetkenä – juuri oikeaan aikaan saapuvana oljenkortena. Jospa siellä saisin parannella haavojani, jospa saisin heikolle uskolleni vahvistusta. Jospa saisin luottamusta Taivaan Isän huolenpitoon.
Uskonystävien virkistävä vaikutus alkaa jo yhteisellä automatkalla. Kaksi eri-ikäistä sisarta tulee kolmen tunnin matkan aikana läheiseksi. Tarinoita kunkin elämästä. Pohdintaa Raamatusta. Epäilyjen purkamista ja vahvistavilla sanoilla toinen toisensa tukemista.
Jämsän opistolla vastassa äidin syli.
Viimeisen kurssipäivän jumalanpalveluksessa Sana alkaa päästä perille sisimpään asti, tavoittaa jähmettyneen sielunkin. Virsi 370 osuu ja koskettaa:
Nyt ehkä huokaat alla surun:
”Jo minut Herra hylkäsi.”
Vaan taas hän poistaa murheen sumun
ja olet vielä rakkaampi.
On aika täällä vaihtuva,
myös murhepäivä loppuva.
” ja olet vielä rakkaampi.” ääni murtuu, enkä pysty laulamaan säkeistöä loppuun. Miten en ole jaksanut uskoa Jumalasta hyvää? Pystynköhän koskaan käsittämään murto-osaakaan Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan?
Nuorten kuoro päättää jumalanpalveluksen:
”Kotini on taivahassa, sinne kaipaan, halajan ”
Kuin enkelikuoro. Sielu yhtyy laulun sanoihin. Ja samalla taas muistan, mikä on kaikkein tärkeintä. Kun saan tätä uskoa olla omistamassa, ei millään muulla ole väliä.
Työlään viikonlopun jälkeen lähden kotimatkalle sielu virvoittuneena, usko vahvistuneena. Luottaen siihen, että saan hoitaa tehtäviä, jotka Jumala on minun osakseni antanut.
Eikä pelkoa ole tuossa rakkaudessa vaeltaessa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys