Nukutin reilu kuukausi sitten lapsiani, kun yksi heistä alkoi itkeä lohduttomasti. Olimme jo tapamme mukaan lukeneet iltarukouksen ja siunanneet toisiamme evankeliumilla, synninpäästön sanoilla. Lauleskelimme iltalaulujamme, kun itku yllättäen alkoi.
Lapsi ei heti pystynyt kertomaan, mikä häntä itketti. Lopulta hän nyyhkytysten lomasta parahti:
– Minua alkoi itkettää se, että joskus sinä, äiti, kuolet.
– Voi kulta pieni. älä sellaista murehdi. Sinä olet varmaan silloin jo aikuinen ihminen, yritin lohduttaa.
– Ja eiväthän uskovaiset edes oikeastaan kuole. Me pääsemme kaikki sinne Taivaan kotiin, ikuiseen elämään. Siellä saadaan olla aina yhdessä, etsiskelin oikeita sanoja.
Jostakin syystä lapseni mieleen oli tullut ajatus, jonka jokainen ihminen jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan: omien läheisten ja omankin elämän käsittämätön rajallisuus. Puhuimme asiasta paljon viime syksynä sisareni kuoleman jälkeen. Uskon tuoma ikuisen elämän toivo oli silloin suuri lohtu, kun yritin asiaa itselleni ja lapsilleni selittää.
Mutta nyt eivät mitkään sanat tuntuneet tuovan lapselle lohtua. Yhtäkkiä itkuinen ääni pyysi:
– äiti, saanko minä vielä uudestaan uskoa kaikki synnit anteeksi?
Hämmästyin pyyntöä.
– Saat uskoa kaikki synnit anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä.
Lapsi rauhoittui välittömästi. Ja minä olin jälleen kerran ihmeissäni evankeliumin voiman edessä: Minun lapseni kokee evankeliumin aivan samoin kuin minä! Hän kokee saavansa sen kautta itselleen rauhan ja vapautuksen kaikesta, mikä vaivaa, kaikesta mikä pelottaa. Tuo ajatus antoi uutta voimaa minulle, joka olin juuri räpiköinyt epäilysten syvissä vesissä.
Niin, pitkän ja raskaan talven jälkeen huomasin olevani suurissa epäilyksissä. Epäilyksiä on aiheuttanut oma huonous: Jaksanko perille asti? Vieläkö minun on lupa uskoa? Voiko armo riittää näidenkin syntien jälkeen? Kelpaanko tähän joukkoon? Toisinaan taas olen alkanut nähdä vikoja toisissa uskovaisissa: voiko tämä sittenkään olla Raamatun kuvaama Jumalan lasten joukko? Ja vaikka tuolloin kuinka itselleni muistuttaisin, että meillä on aarre ”savisissa astioissa”, huomaan uskoni horjuvan.
Tuollaisina hetkinä olen joutunut kasvotusten hyvin perimmäisten kysymysten kanssa: Mikä minut pitää uskomassa? Mikä minut pitää tällä tiellä?
Olen monesti törmännyt sellaiseen käsitykseen, että vanhoillislestadiolaiset ovat tiivis yhteisö, jonka jäseniä sitoo toisiinsa ennen kaikkea sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet. Kuvittelin näin itsekin silloin, kun joukkoa ulkoapäin tarkkailin. Ajattelin, etteivät lestadiolaiset käy esimerkiksi Suviseuroissa niinkään uskon vuoksi, vaan pääasiassa siksi, että he saisivat siellä tavata ystäviään ja sukulaisiaan. Näinhän monet saattavat lehtihaastatteluissa sanoa – ja monelle tämä asia varmasti tärkeä onkin. Mutta silti, uskoisin, suurimmalle osalle tärkeintä on kuitenkin Jumalan sana ja pyhä evankeliumi, vaikka niistä voi olla vaikeampi haastattelijalle mainita. Suviseurat eivät olisi mitään ilman kaikkialle kantautuvaa Jumalan sanan saarnaa, joka antaa uskovaisten rintaan sellaisen ilon ja rauhan, että pahimmankin kuravellin keskellä voi kokea olevansa lähellä taivasta. Vaikka turmeluskin matkassa mukana kulkee.
Itselläni ei ole uskovaisia sukulaisia, eikä kovin laajaa uskovaisten ystävien piiriäkään. Epäilysten hetkellä luopuminen olisi siis melko helppoa, jos kyse olisi vain ihmisistä. Mikä minua pidättelee tässä joukossa, tällä tiellä?
Yksi on, jota en pysty epäilemään.
Armoevankeliumia minä en epäile. Hetkeäkään en pysty epäilemään sen evankeliumin voimaa, jonka olen vain tämän joukon keskeltä saanut löytää. ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat” ( Joh.6:68). Näin sanoi Simon Pietari Jeesukselle, ja samoin koen minä tämän Jumalan lasten joukon keskellä. Siinä evankeliumissa olen saanut kokea jalkojeni alla niin lujan kallion, että se ei horju, vaikka kaikki muu ympäriltä pettäisi.
”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille” (Matt.11:25) Raamatun mukainen usko on niin yksinkertaista, että sen voi omistaa pieni lapsikin. Se on niin yksinkertaista, että sen voi omistaa vielä heikkenevä vanhuskin kuolinvuoteellaan.
Noina vuosina, kun ajattelin jo olevani uskossa, mutta en ollut itse löytänyt vielä elävän veden lähdettä – en ollut uskonut elävää evankeliumia omalle kohdalleni -, jouduin erään kuolinvuoteen äärelle. Yritin tuolloin ottaa puheeksi uskonasiat, mutta ymmärsin pian, ettei aika eivätkä kuolevan voimat riittäneet tuossa hetkessä enää Raamatun viisauksien pohtimiseen. Avuttomana koin, että minulla ei ollutkaan sanoja, ei mitään annettavaa.
Muutama vuosi myöhemmin jouduin toisen kuolinvuoteen äärelle. Kävin katsomassa heikkenevää isoäitiäni, joka ei enää pystynyt puhumaan. Olin juuri saanut parannuksen armon, ja mieleeni tuli siunata häntä lähtiessäni evankeliumilla. Isoäidin koko olemus sävähti, kun lausuin synninpäästön sanat. Hänen kasvoilleen laskeutui levollinen ilme.
Ei tarvittu pitkiä saarnoja. Vain yksinkertaiset sanat, joissa on Jumalan voima. Sama voima, joka minutkin – itsessäni heikon – pitää tällä tiellä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys