Mie­li on ar­ki­aa­mu­na maas­sa. Mar­ras­kuun pi­me­äs­sä ei ai­na jak­sa näh­dä ke­vään va­loon as­ti, voi­mat uu­pu­vat. Ja kun tu­lee vie­lä louk­kaan­tu­mi­sia ih­mis­suh­teis­sa, koko elä­mä tun­tuu vai­ke­al­ta, mo­ni­mut­kai­sel­ta, ras­kaal­ta.

Mi­nul­la on myö­häi­nen työ­päi­vä ja eh­din ava­ta Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den, lu­kea päi­vän blo­gi­teks­tin. "An­teek­si" - Juho Mä­en­pään kir­joi­tus. "On­ni ei asu siel­lä, mis­sä on täy­del­li­siä ih­mi­siä, vaan siel­lä, mis­sä on an­teek­si­an­to." Sa­nat hät­käh­dyt­tä­vät: näin­hän se on! Ja sa­mal­la ym­mär­rän, mikä on vie­nyt ilon mie­les­tä­ni, mikä saa­nut mat­kan hi­taak­si: an­teek­si­an­ta­ma­ton mie­li. Kat­ke­ra mie­li. Mi­ten hel­pos­ti se saa­kaan al­kun­sa, mi­ten no­pe­as­ti se le­vit­tää myrk­ky­ään.

Olen kan­ta­nut vii­me päi­vät mie­les­sä­ni kau­naa puo­li­sol­le­ni hä­nen sa­nois­taan. Minä, joka olen saa­nut niin pal­jon an­teek­si, olen louk­kaan­tu­nut toi­sen ih­mi­sen sa­noi­hin. Minä, joka löy­dän it­se­ni ai­na uu­des­taan syn­tiin jou­tu­va­na, epä­täy­del­li­se­nä ih­mi­se­nä, olen vaa­ti­nut toi­sel­ta ereh­ty­mät­tö­myyt­tä.

Kat­son an­teek­si­an­ta­mat­to­muut­ta­ni sil­miin, ja ym­mär­rän pääs­tää sii­tä ir­ti. Kuin avai­si si­sim­mäs­sään ik­ku­nan ja pääs­täi­si pa­han il­man lin­nun len­tä­mään pois. Saan myö­hem­min kuul­la, et­tä kau­na­mie­len­kin saa us­koa an­teek­si. Rau­ha ja ilo as­tu­vat ti­lal­le, va­paus pa­laa. Per­hees­sä on taas kaik­ki hy­vin.

Yh­täk­kiä ym­mär­rän, mitä vas­ta­ta ys­tä­väl­le, joka on ky­sel­lyt kiin­nos­tu­nee­na us­kos­ta­ni. Hän on ker­to­nut ha­lun­neen­sa us­koa ku­ten minä, us­ko­nut­kin, mut­ta pet­ty­nyt sit­ten ih­mi­siin. Hän ei ole näh­nyt heis­sä sel­lais­ta lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta, jota oli­si us­ko­vai­sil­ta odot­ta­nut. Hän on poh­ti­nut us­koa muu­ten­kin hy­vin mo­ni­mut­kai­ses­ti ja tie­teel­li­ses­ti. Ja kun us­ko on kui­ten­kin niin yk­sin­ker­tais­ta. "To­ti­ses­ti: joka ei ota Ju­ma­lan val­ta­kun­taa vas­taan niin kuin lap­si, hän ei sin­ne pää­se" (Mark. 10:15).

Nyt tie­dän, mitä vas­ta­ta hä­nel­le: an­na heil­le an­teek­si. Hy­vin help­poa on al­kaa näh­dä vi­ko­ja toi­sis­sa ih­mi­sis­sä, myös us­ko­vai­sis­sa, sil­lä jo­kai­nen ih­mi­nen on syn­ti­nen. Ei­vät Raa­ma­tun ku­vaa­mat us­ko­vai­set­kaan ol­leet täy­del­li­siä ih­mi­siä, kau­ka­na sii­tä. En­kä mi­nä­kään muut­tu­nut ih­mi­se­nä syn­nit­tö­mäk­si tul­tu­a­ni us­ko­vai­sek­si. "Van­ha osa" ei ole kos­kaan teh­nyt pa­ran­nus­ta.

Sil­loin kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon, ih­met­te­lin sitä, mi­ten pal­jon us­ko­vai­set viet­tä­vät ai­kaa kes­ke­nään. Mie­tin, mi­ten näin tii­vis yh­tei­sö voi toi­mia. Mut­ta sit­ten aloin ym­mär­tää se­li­tyk­sen: se on ar­mo. Ih­mi­set ovat niin ar­mol­li­sia toi­sil­leen. Toi­sel­le ha­lu­taan an­taa kaik­ki jo etu­lah­ja­na an­teek­si, jo en­nen kuin toi­nen ym­mär­tää pyy­tää.

Jee­sus ker­toi ope­tus­lap­sil­leen ver­tauk­sen ar­mot­to­mas­ta pal­ve­li­jas­ta: Pal­ve­li­ja sai suu­ren ve­lan an­teek­si ku­nin­kaal­ta, mut­ta ei it­se sii­tä huo­li­mat­ta ar­mah­ta­nut tois­ta pal­ve­li­jaa, joka oli hä­nel­le pal­jon vä­hem­män vel­kaa. Kun ku­nin­gas sai kuul­la täs­tä, hän lait­toi pal­ve­li­jan­sa an­ka­raan van­keu­teen, kun­nes tämä mak­sai­si koko ve­lan - mah­dot­to­man suu­ren ve­lan pal­ve­li­jan kos­kaan mak­saa. "Näin te­kee mi­nun tai­vaal­li­nen Isä­ni­kin teil­le, jos te et­te kai­kes­ta sy­dä­mes­tä an­na ku­kin vel­jel­len­ne an­teek­si" (Matt. 18:35).

Vii­me ke­vää­nä olin suu­ris­sa epäi­lyk­sis­sä. Kuu­lin seu­rois­sa jon­kun pu­hu­neen mi­nus­ta sel­lais­ta, joka louk­ka­si mi­nua, tun­tui pa­han­pu­hu­mi­sel­ta. Asia al­koi pai­sua mie­les­sä­ni. Us­kal­lan­ko edes men­nä seu­roi­hin, jos kaik­ki kat­so­vat­kin mi­nua pa­has­ti? Mi­nus­ta tun­tui, et­tä jos nyt en pys­ty us­ko­maan, se on hei­dän vi­kan­sa.

En ym­mär­tä­nyt, et­tä oma ar­mot­to­muus, oma kat­ke­ra mie­li oli muut­tu­nut mi­nul­le syn­nik­si, joka oli vie­mäs­sä pois Ju­ma­las­ta. Kun sit­ten us­kal­sin seu­roi­hin, ih­mi­set tu­li­vat ys­tä­väl­li­ses­ti kät­te­le­mään. Sie­lun­vi­hol­li­nen­ko se oli ol­lut asi­al­la, kuis­ku­tel­lut, et­tä sin­ne ei enää kan­na­ta men­nä? Seu­ra­pu­heen lo­puk­si sain kuul­la, et­tä kaik­ki syn­nit saa us­koa an­teek­si. Us­kon voi­ma va­lah­ti mi­nuun, pesi pois myr­kyt. Mi­nul­la oli kaik­ki an­teek­si! Ja sa­mas­sa halu et­siä toi­sis­ta vi­ko­ja oli ties­sään.

Us­ko­mi­nen on niin yk­sin­ker­tais­ta. Kai­ken sa­lai­suus on ar­mo. Riit­tää, et­tä us­kom­me omat syn­tim­me an­teek­si. Ja pi­däm­me huo­len sii­tä, et­tä it­se an­nam­me "an­teek­si niil­le, jot­ka ovat mei­tä vas­taan rik­ko­neet". Kaik­ki muu seu­raa it­ses­tään: rak­kaus Ju­ma­laa ja hä­nen tah­to­aan koh­taan, halu ra­kas­taa lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ään - ar­mos­sa ja to­tuu­des­sa. Rau­ha, ilo ja va­paus pa­laa­vat.

Niin yk­sin­ker­tais­ta.