Kou­lu­jen al­ka­es­sa koit­ti mei­dän per­hees­säm­me uu­den­lai­nen ar­ki, kun aloi­tin työn eka­luo­ka­no­pet­ta­ja­na. On to­del­la mu­ka­vaa, et­tä työ­ai­ko­je­ni ja työ­mat­ka­ni ly­hyy­den vuok­si eh­din aa­mui­sin he­rät­tää kou­luun läh­ti­jät. Muu­ta iloa mi­nus­ta ei sit­ten aa­mui­sin kou­lu­lai­sil­le ole­kaan, kun kii­reh­din vie­mään päi­vä­ko­ti­lai­set en­nen töi­hin me­noa.

Olen yl­peä kou­lu­lai­sis­tam­me, jot­ka hy­vin sel­vi­ä­vät ajal­laan kou­luun. Enää hä­mä­räs­ti muis­tan ajan, jol­loin olin kuin täy­den työ­päi­vän teh­nyt sii­nä vai­hees­sa, kun sain kou­lu­lai­set vih­doin oves­ta ulos kou­lu­tiel­le. Huh, huh, mi­kä­hän oli­si lop­pu­tu­los, jos oli­sin jat­ka­nut sa­maan mal­liin hei­dän pal­ve­le­mis­taan?

Uu­si työ­ni eka­luo­ka­no­pet­ta­ja­na on tun­tu­nut alus­ta saak­ka to­del­la mie­len­kiin­toi­sel­ta ja mu­ka­val­ta. Jos työ­ni oli­si rau­hal­lis­ta toi­mis­to­työ­tä, ero koti- ja työ­e­lä­män vä­lil­lä oli­si suu­rem­pi. Mut­ta en vaih­tai­si eloi­sia päi­viä pik­kuop­pi­lai­den kans­sa toi­mis­ton hil­jai­suu­teen. Päi­vät hu­rah­ta­vat vauh­dil­la, ja pian koit­taa­kin ai­ka ha­kea pik­kui­set päi­vä­ko­dis­ta ja es­ka­ris­ta. On mah­ta­vaa, kun voi ra­ja­ta työ­päi­vien pi­tuut­ta omien las­ten vuok­si.

Työ­a­si­at unoh­tu­vat vii­meis­tään sil­loin, kun kaar­ran päi­vä­ko­din pi­haan. Ja se het­ki on hie­no, kun nuo­rim­mai­nen ha­vait­see mi­nut ja le­veä nau­ru kas­voil­laan läh­tee juok­se­maan koh­ti kä­det le­väl­lään. Ny­ky­ään isom­pi päi­vä­ko­ti­lai­nen ei enää juok­se luok­se­ni, vaan toi­si­naan läh­tee­kin ihan eri suun­taan, kun jo­kin kiva leik­ki on ka­ve­rin kans­sa kes­ken.

Vaik­ka työ on tun­tu­nut alus­ta saak­ka mu­ka­val­ta, niin jos­sain vai­hees­sa he­rä­sin sii­hen, et­tä saa­toin pai­naa työ­päi­vän il­man var­si­nai­sia tau­ko­ja. Il­tai­sin ja lau­an­tai­sin ei ole tar­vin­nut miet­tiä, mitä te­ki­sin, sil­lä pyyk­ki­vuo­ri ja muut ko­ti­työt odot­ta­vat. Il­tai­sin ko­ti­työ­ai­kaa on jär­jes­ty­nyt hy­vin, kun mie­he­ni ot­taa nuo­rim­mai­sen mu­kaan isom­pien las­ten har­ras­tus­kus­kauk­siin.

Voi­si aja­tel­la, et­tä ar­kem­me rul­laa ai­van hy­vin. Ko­ti­kin py­syy yl­lät­tä­vän siis­ti­nä. Mut­ta sit­ten ha­vah­duin pie­nen kou­lu­lai­sem­me kom­ment­tiin: ”äi­ti, sä vain käyt töis­sä ja sii­vo­at.” Syy­tös oli to­del­la ai­heel­li­nen. Mie­lee­ni muis­tui hä­nen ai­em­pi pyyn­tön­sä uu­den lau­ta­pe­lin pe­laa­mi­ses­ta. Mi­nun nä­kö­kul­mas­ta­ni ajan­koh­ta pyyn­nöl­le oli erit­täin huo­no, mut­ta voi pien­tä, joka oli odot­ta­nut töis­tä tu­lo­a­ni.

On­nek­si pie­ni kou­lu­lai­nen he­rät­ti mi­nut, sil­lä ajat­te­len, et­tä vaik­ka käyn töis­sä ja meil­lä on iso per­he, se ei an­na lu­paa jät­tää iso­ja pie­niä kou­lu­lai­sia lii­an vä­häl­le huo­mi­ol­le. Ajat­te­len, et­tä ajan an­ta­mi­nen on lo­pul­ta vain jär­jes­te­ly­ky­sy­mys.

Isos­sa per­hees­sä olen huo­man­nut, et­tä las­ten tar­ve kah­den­kes­ki­sel­le ajal­le van­hem­man kans­sa vaih­te­lee. Vä­lil­lä kun ky­syn jo­ta­kin las­ta vaik­ka mu­kaan kaup­paan tai len­kil­le, saa­tan saa­da kiel­tä­vän vas­tauk­sen. Se on mi­nul­le merk­ki sii­tä, et­tei juu­ri tämä lap­si nyt kai­paa eri­tyi­ses­ti ai­kaa­ni. Mut­ta sil­le, joka kai­paa, py­rin sitä jär­jes­tä­mään. Lau­ta­pe­li­het­keä eh­dot­ta­neen lap­sen kans­sa kä­vin kah­vi­las­sa soit­to­tun­tien ai­kaan, se eh­kä vä­hän hoi­ti sitä kai­puu­ta mitä hän oli ko­ke­nut.

Pien­ten kou­lu­lais­ten pit­kät yk­si­näi­set il­ta­päi­vät ko­to­na on ai­he, jos­ta ei pal­jon pu­hu­ta. Las­ten ole­te­taan pär­jää­vän. Mo­net pär­jää­vät­kin, mut­ta mie­les­tä­ni se ei sai­si ol­la ole­tus. Olen tör­män­nyt ti­lan­tei­siin, jois­sa lap­sen huo­non käy­tök­sen syyk­si on osoit­tau­tu­nut se, et­tä lap­si ei ha­lu­ai­si ol­la yk­sin ko­to­na.

Jos­tain syys­tä lap­set ei­vät mie­lel­lään ker­ro täs­tä van­hem­mil­leen. Vaa­tii­kin eri­tyis­tä herk­kyyt­tä van­hem­mil­ta pääs­tä sel­vil­le lap­sen ko­ke­muk­ses­ta. Vaik­ka olem­me saa­neet per­hees­säm­me jär­jes­tet­tyä il­ta­päi­vät si­ten, et­tei pien­ten kou­lu­lais­ten tar­vit­se ol­la yk­sin il­ta­päi­vi­sin, niin il­ta­len­kil­lä pi­me­äs­sä met­säs­sä kuu­lin lap­sen toi­veen: ”Mut­ta oli­si mi­nus­ta mu­ka­vam­pi, et­tä sinä oli­sit ko­to­na.”

Kaik­kia las­ten toi­vei­ta ei voi ei­kä tar­vit­se­kaan to­teut­taa, mut­ta kyl­lä minä ny­ky­ään ajan­käyt­töä miet­ties­sä­ni py­rin enem­män huo­mi­oi­maan hei­dän toi­vei­taan. Ajan­käy­tön suh­teen jou­dum­me jat­ku­vas­ti te­ke­mään va­lin­to­ja: kai­paa­ko joku tä­nään ko­kei­siin ky­se­li­jää, läh­den­kö sit­ten­kin si­sa­ril­taan, vaik­ka tun­tui­si, et­ten ha­lu­ai­si läh­teä ko­toa mi­hin­kään?

Ny­ky­ään teen siis il­tai­sin muu­ta­kin kuin sii­vo­an. Hy­väk­syn, et­tä kaik­keen en voi täy­del­li­ses­ti pa­nos­taa. On ihan ok, et­tä töis­sä käyn­ti­ni nä­kyy jo­ten­kin ko­dis­sam­me. On tär­keä teh­dä va­lin­to­ja, jot­ka tu­ke­vat omaa ja per­hee­ni jak­sa­mis­ta. Tie­toi­ses­ti olen muut­ta­nut suh­tau­tu­mis­ta­paa­ni esi­mer­kik­si ka­saan­tu­nei­siin ko­ti­töi­hin: Voin va­li­ta, ha­jo­an­ko nii­hin vai ajat­te­len­ko, et­tä olen an­ta­nut ai­kaa jol­le­kin tär­ke­äm­mäl­le. Et­tä olen pa­nos­ta­nut esi­mer­kik­si omaan jak­sa­mi­seen ja et­tä kyl­lä niil­le ko­ti­töil­le jär­jes­tyy jos­sain vai­hees­sa ai­kaa.

Täl­lais­ta ta­sa­pai­noi­lua siis tääl­lä, mut­ta si­tä­hän elä­mä joka ta­pauk­ses­sa on muu­ten­kin. Elä­mä tun­tuu hy­vin täy­del­tä, mut­ta en­nen kaik­kea rik­kaal­ta. Juu­ri hy­väl­tä näin. Ol­koon­kin elä­män­ti­lan­ne mikä ta­han­sa, niin omas­ta jak­sa­mi­ses­ta huo­leh­ti­mi­seen ja mui­den tär­kei­den ar­vo­jen to­teut­ta­mi­seen tar­vi­taan te­ko­ja. Kau­niit pu­heet ei­vät rii­tä.