Noin kak­si vuot­ta sit­ten ta­val­li­nen tors­tai­aa­mu­päi­vä sai uu­den kään­teen, kun saim­me tie­don, et­tä isä­ni oli liu­kas­tu­nut ko­ti­pi­has­sa. Hä­nen ti­lan­sa oli hy­vin kriit­ti­nen. Al­koi epä­tie­toi­suu­den ja odot­te­lun ai­ka. Hätä oli suu­ri, ru­kous nou­si Tai­vaan Isäl­le: ”älä an­na isän kuol­la! En ha­lua vie­lä luo­pua hä­nes­tä!” Noin vuo­ro­kau­den ku­lut­tua iloit­sim­me sii­tä, et­tä isä saa­tiin he­reil­le nu­ku­tuk­ses­ta. Vie­lä ei tie­det­ty, mil­le ai­vo­jen osil­le kaa­tu­mi­nen oli ai­heut­ta­nut vau­ri­oi­ta, mut­ta sii­nä vai­hees­sa tär­keim­mäl­tä tun­tui se, et­tei ra­kas isä­ni ol­lut kuol­lut.

Per­jan­tai-il­ta­na myö­hään nou­sin kuu­mei­sen vau­van kans­sa ju­naan. Oli kii­re isän luo. Vau­va val­vot­ti, en­kä juu­ri saa­nut nu­kut­tua. En tien­nyt, mikä mi­nua odot­tai­si seu­raa­va­na aa­mu­na isän luo­na, mut­ta kai­kes­ta huo­li­mat­ta oli ai­ka tur­val­li­nen olo: Mi­tään ei ta­pah­du Tai­vaan Isän tie­tä­mät­tä. Oli suur­ta joh­da­tus­ta, et­tä äi­ti oli löy­tä­nyt isän niin pian kaa­tu­mi­sen jäl­keen, ei­kä äi­ti ol­lut eh­ti­nyt­kään läh­teä vie­lä asi­oil­le.

Ava­tes­sa­ni sai­raa­la­huo­neen oven en ol­lut tun­nis­taa isää. Näky oli hy­vin py­säyt­tä­vä. Mut­ta kun hän tois­ti sa­na­ni ”Vir­pi Hä­meen­lin­nas­ta”, rie­mu val­ta­si mie­le­ni: Isä tun­nis­taa mi­nut! Sii­nä isän vuo­teen vie­rel­lä koin voi­mak­kaa­na sen, et­tä mi­kään ei ole it­ses­tään sel­vää. Elä­mä on lah­jaa, kaik­ki on lah­jaa. Isän jo­kai­nen ha­pa­roi­va sana, tun­nis­ta­mi­nen, nä­ke­mi­nen, kuu­le­mi­nen tun­tui ih­meel­tä. Lää­kä­ri ker­toi mi­nul­le ja äi­dil­le­ni sii­nä, mi­ten lä­hel­lä isän pu­he­ky­vyn me­ne­tys oli ol­lut. Vaik­ka epä­tie­toi­suut­ta oli vie­lä pal­jon, tuos­ta aa­mui­ses­ta vie­rai­lus­ta al­koi voi­ma­kas ilon ja kii­tol­li­suu­den jak­so per­hees­säm­me. Il­lal­la ko­koon­nuim­me kaik­kien si­sa­rus­ten kans­sa äi­din luo. Sii­nä il­las­sa koim­me vah­vaa yh­teen­kuu­lu­vuut­ta ja pääl­lim­mäi­se­nä kii­tol­li­suut­ta.

Seu­raa­vien sai­raa­la­viik­ko­jen ai­ka­na iloit­sim­me ja ja­oim­me ku­via ja vi­de­oi­ta, kun isä en­sim­mäis­tä ker­taa kä­ve­li tai kun hän oli ty­kän­nyt jon­kun vie­mis­tä pul­lis­ta. Joku oli tain­nut ham­pu­ri­lai­sa­te­ri­an­kin vie­dä isäl­le ja mi­ten mah­ta­vaa, kun hän oli ty­kän­nyt. Tuos­sa vai­hees­sa ter­veys­pu­heet unoh­det­tiin ja iloit­tiin vain sii­tä, et­tä isä pys­tyy syö­mään. Ajat­te­len, et­tä tuo alun voi­ma­kas kii­tol­li­suus­vai­he kan­nat­te­li mei­tä eteen­päin. Myö­hem­min koit­ti myös ai­vo­vau­ri­oi­den hy­väk­sy­mi­sen ai­ka, mut­ta vie­lä­kin pa­laut­te­len mie­lee­ni noi­ta alun het­kiä, kun mi­kään ei ol­lut it­ses­tään sel­vää ja kaik­ki tun­tui lah­jal­ta.

Isän on­net­to­muus vai­kut­ti omaan elä­mää­ni mo­nel­la ta­val­la. Noi­hin ai­koi­hin olim­me jär­jes­tä­neet las­ten­hoi­don niin, et­tä pää­sim­me vii­koit­tain mie­he­ni kans­sa yh­tei­sil­le tref­feil­le. Joku ker­ta juok­sim­me Va­na­ja­ve­den ran­to­ja, mie­tim­me, mitä me elä­mäl­tä ha­lu­am­me, mis­sä tu­lem­me asu­maan, mikä on meil­le tär­ke­ää. Elä­mä tun­tui yh­täk­kiä ih­meel­li­sel­tä lah­jal­ta. Noi­hin ai­koi­hin sa­tuin löy­tä­mään myös Rat­kai­su­kes­kei­sen ly­hyt­te­ra­peu­tin opin­not. Mis­sään vai­hees­sa en ol­lut aja­tel­lut al­kaa opis­kel­la, mut­ta noil­ta si­vuil­ta löy­sin it­sel­le­ni jo en­nes­tään tu­tun ajat­te­lu­ta­van. In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na li­sä­työn haa­li­mi­nen omaan en­nes­tään täy­teen elä­mään ei vält­tä­mät­tä näyt­tä­nyt ko­vin jär­ke­väl­tä, mut­ta käy­tän­nön asi­oi­den jär­jes­tyt­tyä pää­tös osa-ai­kai­sek­si opis­ke­li­jak­si ryh­ty­mi­ses­tä tun­tui hy­vin hel­pol­ta. Nyt kah­den vuo­den jäl­keen opin­to­jen ol­les­sa lä­hes val­mii­na aja­tus li­sä­työn tuo­mas­ta li­säi­los­ta on osoit­tau­tu­nut oi­ke­ak­si.

Isän on­net­to­muu­den myö­tä erään­lai­nen tur­val­li­suus­kup­la puh­ke­si elä­mäs­sä­ni: mitä ta­han­sa voi ta­pah­tua ja ke­nel­le vain. Se ei tuo­nut kui­ten­kaan pel­koa elä­mää­ni. Noi­hin ai­koi­hin, pal­jol­ti myös las­ten myö­tä ym­mär­sin, mi­ten tär­keä on it­sen­sä rau­hoit­te­le­mi­sen tai­to: ”Kyl­lä kaik­ki jär­jes­tyy, Tai­vaan Isä pi­tää meis­tä huo­len, ei ole mi­tään hä­tää.” Mi­ten hel­pos­ti vai­keis­sa ti­lan­teis­sa tu­le­van pa­ni­koin­ti pa­hen­taa en­nes­tään han­ka­laa ti­lan­net­ta. Hä­dän het­kel­lä huo­no­kin ru­koi­li­ja muis­taa ru­koil­la. ”Kaik­ki on Tai­vaan Isän kä­sis­sä” –on tur­val­li­nen aja­tus, mut­ta hy­vin hel­pos­ti mie­leen hii­pii ky­sy­mys: Mik­si Hän sit­ten sal­lii vai­kei­den vai­hei­den jat­kua? Näi­den ky­sy­mys­ten ää­rel­lä ih­mi­nen jää usein vas­taus­ta vail­le.

Vaik­ka it­se sain isän on­net­to­muu­den ai­koi­hin loh­tua us­kos­ta, niin kai­kil­la ti­lan­ne ei kui­ten­kaan ole sama. Kun ih­mis­tä koh­taa jo­kin jär­ky­tys elä­mäs­sä, ym­pä­ril­lä ole­vien ih­mis­ten sa­noil­la voi ol­la hy­vin suu­ri mer­ki­tys, ei­kä ai­na niin­kään hyvä. Po­si­tii­vi­seen ajat­te­luun ke­hot­ta­mi­nen tai ta­pah­tu­neen lii­ka hen­gel­lis­tä­mi­nen voi­vat haa­voit­taa, vaik­ka kum­mas­sa­kin si­näl­lään tar­koi­tet­tai­siin hy­vää. Suru ja jär­ky­tys tar­vit­se­vat oman ai­kan­sa, eri ih­mi­sil­lä eri mit­tai­sen.

Olen huo­man­nut, et­tä mi­nun kan­nat­tai­si aja­tel­la use­am­min­kin kuo­le­maa tai va­ka­vaa sai­ras­tu­mis­ta. Niin omaa kuin lä­heis­ten. Omaa kuo­le­maa luon­nol­li­ses­ti­kin us­ko­na­si­oi­den va­los­sa, mut­ta lä­heis­ten kuo­le­maa kii­tol­li­suus­nä­kö­kul­mas­ta. ”Mi­nul­la on vie­lä van­hem­mat, joil­le voin soit­taa tai joi­den luo­na käy­dä.” Isän on­net­to­muu­den jäl­keen tun­tui to­del­la lii­kut­ta­val­ta, kun en­sim­mäis­tä ker­taa pu­he­li­men näy­tös­sä vilk­kui ”isä”. Ih­mi­nen niin hel­pos­ti pi­tää lä­hei­si­ään it­ses­tään sel­vyyk­si­nä. Ra­jal­li­suu­den tie­dos­ta­mi­nen vai­kut­taa sii­hen, mi­ten me suh­tau­dum­me toi­siim­me. Muis­tan, kun ker­ran luin jos­tain per­he­leh­des­tä ma­sen­tu­nees­ta per­hee­ni­säs­tä. Hä­nen voi­man­sa ei­vät riit­tä­neet per­heen pyö­rit­tä­mi­seen. Ker­ran kuu­kau­des­sa hän jak­soi men­nä las­ten kans­sa puis­toon. Se jut­tu py­säyt­ti mi­nut. Mi­ten hel­pos­ti pi­dän it­ses­tään sel­vyy­te­nä sitä, et­tä mie­he­ni osal­lis­tuu täy­si­pai­noi­ses­ti per­heem­me pyö­ri­tyk­seen. Ole­tus­ten ja vaa­ti­mus­ten si­jaan ha­lu­ai­sin ol­la her­kem­mäl­lä kor­val­la ky­se­le­mäs­sä toi­sen jak­sa­mis­ta. Kii­tol­li­suu­den opet­te­lu läh­tee sii­tä, et­tei pidä mi­tään au­to­maat­ti­ses­ti it­sel­le kuu­lu­va­na luon­tai­se­tu­na.

Opin­nois­sa olen tör­män­nyt erää­seen hy­vin te­hok­kaa­seen har­joi­tuk­seen: oman muis­to­pu­heen kir­joit­ta­mi­seen. Mil­lai­sen muis­ton ha­lu­ai­sin jät­tää, jos nyt kuo­li­sin? ”Hän oli kyl­lä ah­ke­ra, mut­ta hän vä­syt­ti it­sen­sä usein lo­put­to­mil­la ko­ti­töil­lä. Vä­sy­nee­nä hän loi ko­tiin­sa hy­vin an­ke­aa il­ma­pii­riä, ei­kä hä­nel­lä ol­lut juu­ri­kaan ai­kaa tou­hu­ta las­ten kans­sa.” Vai täl­lai­sen: ”Hän op­pi huo­leh­ti­maan omas­ta jak­sa­mi­ses­taan ja ko­ti­töi­tä teh­tiin yh­des­sä mu­ka­vas­sa il­ma­pii­ris­sä. Hän teki yh­des­sä las­ten kans­sa mo­nia ki­vo­ja jut­tu­ja.” Nämä kak­si eri vaih­to­eh­toa vä­läh­tä­vät toi­si­naan mie­les­sä, kun lau­an­tai­aa­mu koit­taa ja teh­tä­viä hom­mia oli­si enem­män kuin riit­tä­väs­ti. Hy­vil­lä va­lin­noil­la minä it­se pys­tyn yl­lät­tä­vän pal­jon vai­kut­ta­maan sii­hen, mil­lai­sek­si tu­le­va päi­vä muo­tou­tuu.

Tämä kir­joi­tus on sou­ta­nut nyt hie­man ras­kais­sa ai­heis­sa, mut­ta tä­hän lop­puun ker­ron yh­des­tä mi­nul­le kii­tol­li­suut­ta tuo­vas­ta asi­as­ta, kan­to­han­gis­ta. Tänä tal­ve­na niis­tä on ol­lut eri­tyi­ses­ti iloa kah­des­ta syys­tä: Vau­va on tar­peek­si iso vau­va­pulk­kaan ja koi­ran­pen­tu saa va­paas­ti juos­ta mie­lin mää­rin mu­ka­na noil­la reis­suil­la. Ja minä saan hiih­tää tai kä­vel­lä. Tyk­kään hiih­tää, mut­ta en mi­ten­kään viit­si ajaa kau­pun­gin toi­sel­le puo­lel­le la­duil­le. Tänä tal­ve­na lä­hi­jär­vi­kään ei ole tar­jon­nut la­tu­ja, mut­ta pel­to sen si­jaan on kan­ta­nut. Pa­ras­ta on, et­tä voin pai­nel­la sin­ne hy­vin va­paas­ti vaik­ka aa­mu­päi­vi­sin pien­ten kans­sa. Minä teen py­räh­dyk­siä ja voin ve­tää vau­vaa pul­kas­sa. Tänä sun­nun­tai­aa­mu­na vau­va oli seit­se­mäl­tä vah­vas­ti sitä miel­tä, et­tä nyt aa­mu­lö­höi­ly saa riit­tää. Aa­mu­pa­lan jäl­keen osan po­ru­kan vie­lä nuk­ku­es­sa pai­ne­lin vau­van ja koi­ran­pen­nun kans­sa pel­lol­le. Au­rin­gon pais­ta­es­sa sain ihas­tel­la nel­jän met­sä­kau­riin me­noa, ja yh­des­sä koi­ran kans­sa saim­me kuun­nel­la mo­ni­ää­nis­tä lin­nun­lau­lu­kon­sert­tia. Jos­sain vai­hees­sa vau­van pää al­koi jo nuok­kua, mut­ta minä en oli­si vie­lä­kään malt­ta­nut jät­tää tuo­ta iha­naa aa­mu­het­keä.